Oulun ammattikorkeakoulu
ePooki 20/2019

Valokeilassa taiteilijan ja yleisön kohtaamiset

23.4.2019 ::

Metatiedot

Nimeke: Valokeilassa taiteilijan ja yleisön kohtaamiset. Teoksessa E. P. Isomursu, P. Hoppu & J. Tötterström (toim.) 2019. Luovuus nosteessa. Katsaus kulttuurituottamisen tilaan tänään ja tulevaisuudessa

Tekijä: Marttinen Tittamari

Aihe, asiasanat: kohtaaminen, taiteilijat, yleisö

Tiivistelmä: Pohdin taiteilijan ja yleisön kohtaamisia taiteilijan näkökulmasta. Millainen merkitys taiteilijalle on vapaamuotoisella vuorovaikutuksella yleisön kanssa? Haastateltavina ovat taidemaalari ja kaksi kirjailijaa (toinen aikuisille, toinen pääasiassa lapsille ja nuorille kirjoittava) sekä muusikko-näyttelijä, näyttelijä ja performanssitaiteilija. Kirjailijan ja kuvataiteilijan työ on pohjimmiltaan varsin yksinäistä, työskentelyä omassa työhuoneessa ja oman taiteen äärellä, kun taas muusikon, näyttelijän ja performanssitaiteilijan työ tapahtuu harjoittelua lukuun ottamatta nimenomaan estradilla ja yleisön edessä. Miten tämä vaikuttaa taiteilijan ja yleisön vuorovaikutukseen?

Julkaisija: Oulun ammattikorkeakoulu, Oamk

Aikamääre: Julkaistu 2019-04-23

Pysyvä osoite: http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2019041011874

Kieli: suomi

Suhde: http://urn.fi/URN:ISSN:1798-2022, ePooki - Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut

Oikeudet: CC BY-NC-ND 4.0

Näin viittaat tähän julkaisuun

Marttinen, T. 2019. Valokeilassa taiteilijan ja yleisön kohtaamiset. Teoksessa E. P. Isomursu, P. Hoppu & J. Tötterström (toim.) 2019. Luovuus nosteessa. Katsaus kulttuurituottamisen tilaan tänään ja tulevaisuudessa. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 20. Hakupäivä 20.10.2019. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2019041011874.

Pohdin taiteilijan ja yleisön kohtaamisia taiteilijan näkökulmasta. Millainen merkitys taiteilijalle on vapaamuotoisella vuorovaikutuksella yleisön kanssa? Haastateltavina ovat taidemaalari ja kaksi kirjailijaa (toinen aikuisille, toinen pääasiassa lapsille ja nuorille kirjoittava) sekä muusikko-näyttelijä, näyttelijä ja performanssitaiteilija. Kirjailijan ja kuvataiteilijan työ on pohjimmiltaan varsin yksinäistä, työskentelyä omassa työhuoneessa ja oman taiteen äärellä, kun taas muusikon, näyttelijän ja performanssitaiteilijan työ tapahtuu harjoittelua lukuun ottamatta nimenomaan estradilla ja yleisön edessä. Miten tämä vaikuttaa taiteilijan ja yleisön vuorovaikutukseen?  

Tarkastelen myös, millainen käsitys taiteilijalla on yleisöstään, ja millaisena se näissä vuorovaikutustilanteissa näyttäytyy. Miten yleisö vaikuttaa taiteelliseen työhön? Tuoko taiteilijan tapaaminen ja vapaa keskustelu tämän kanssa yleisön taidekokemukselle uusia ulottuvuuksia? Ja ennen kaikkea, millaisia kohtaamiset yleisön kanssa ovat taiteilijan näkökulmasta?

Keskusteluja unista 

Helena Junttila, taidemaalari

Helena Junttila kertoo olevansa kuvataiteilijana tekemisissä yleisönsä kanssa fyysisesti pääasiassa näyttelyiden avajaisissa, järjestetyissä tapaamistilaisuuksissa ja teosmyyntitilaisuuksissa, kuten vaikkapa taidebasaareissa. Ihmiset tulevat mielellään juttelemaan hänen kanssaan, kun tällainen tilaisuus järjestetään. Nykyään tärkeäksi kanssakäymisen tavaksi ovat muodostuneet sosiaalisen median kanavat, varsinkin Facebook ja Instagram.

hipsut_oranssi.pngYleisön kanssa olen keskustellut paljonkin avajaisissa. Yleensä lausun muutaman sanan ja olen usein esitellyt myös muiden taiteilijoiden teoksia, mikäli kyseessä on yhteisnäyttely. Olen pyytänyt ihmisiä myös tekemään kysymyksiä, ja melkein aina niitä myös syntyy. Joskus ihmiset tulevat keskustelemaan myös yksityisesti avajaisten yhteydessä.

Junttilalta kysytään etenkin tekniikasta ja aiheista. Myös piirrosten japanilaisvaikutteet kiinnostavat ihmisiä. "Todella usein olen kuullut ihmisten karhu-unia ja myös muista unista olemme käyneet hienoja keskusteluja. Nämä liittyvät oman ilmaisuni kehittymiseen johtuen unesta, jossa puhuin karhun kanssa ja josta olen kertonut usein. Ihmiset avautuvat yllättävän usein ja kertovat omista henkilökohtaisista asioistaan minulle. On hienoa, että ihmiset kokevat taiteilijan ymmärtävän heitä. "

Junttila uskoo tapaamisten auttavan ymmärtämään taiteilijan teoksia paremmin. "Taiteeseen liitettävä mystiikka lievenee, kun yleisö näkee oikean ihmisen taiteen takana."

"Olin vuonna 2015 Japanissa pienessä Mishiman kylässä", Junttila muistelee. "Työskentelin muutaman muun taiteilijan kanssa kylätalolla. Eräs japanilainen mies, joka harrasti taidetta, antoi minulle hienon siveltimen, ja hän sanoi myös, että haluaisi osata maalata samalla tavalla kuin minä. Myös eräs toinen mies sanoi, että hänen mielestään olen todellinen taiteilija. Nämä kohtaamiset jäivät mieleen, koska olin täysin tuntematon taiteilija heille ja he reagoivat suoraan näkemiinsä teoksiini. He eivät myöskään olleet erityisiä "taideihmisiä", vaan kylän asukkaita."

Kirjailijan ja lukijan kohtaamisesta myös lukuelämys syvenee

Maritta Lintunen, kirjailija ja Marja-Leena Tiainen, lasten- ja nuortenkirjailija

Maritta Lintunen haastateltavana Turun Kirjamessujen Kuistilla romaanistaan Stella

KUVA: Maritta Lintunen haastateltavana Turun Kirjamessujen Kuistilla romaanistaan Stella. Haastattelijana Satu-Maria Rastas. Kuva Lintusen albumista

"Tapaan lukijoita lukupiireissä, kirjastovierailuilla, matineoissa ja kirjamessuilla", Maritta Lintunen kuvailee. "Joskus saan kirjailijasivun kautta palautteita, kysymyksiä tai viestejä lukijoilta. Pyrin vastaamaan niihin aina." Lapsille ja nuorille pääasiassa kirjoittava Marja-Leena Tiainen mainitsee samoja kohtaamistilanteita, mutta ottaa tärkeimpänä mukaan koulut. "Kohtaamisia lukijoiden kanssa on ollut erityisesti koulu- ja kirjastovierailuilla sekä kirjamessuilla, myös kirjakaupoissa. Satunnaisia kohtaamisia on ajoittain myös kirjallisten tilaisuuksien ulkopuolella." Tiainen on tehnyt uransa aikana satoja kouluvierailuja, Lintunen puolestaan haluaisi mielellään vierailla kouluilla enemmän.  

Kirjanjulkistamistilaisuudet ovat nykyisin entistäkin suositumpia. Ne ovat tapa juhlistaa kirjaa ja kutsua koolle ystäviä, kollegoita ja kadunmiehiä. Joskus niihin osallistuu myös kustantaja, mutta usein kirjailija järjestää julkkarinsa kokonaan itse. Lintunen kuvaa järjestäneensä vain yhdet juhlat, ja nekin oikeastaan toteutti kustantaja yhteisjulkkareina Lintusen ja hänen kollegansa kanssa. "Olen arka järjestämään julkkareita, koska pelkään niin paljon kirjan tulevaa vastaanottoa."

"Olen järjestänyt tähän mennessä yhdet kirjajulkkarit, ja ne olivat tuplasellaiset vuonna 2016, jolloin minulta ilmestyi nuortenromaani ja selkokirja", Tiainen kuvailee. "Tulin tietoiseksi julkkareista vasta, kun liityin Facebookiin 2009. Rupesin miettimään, että pitäisikö minunkin järjestää jotain, mutta en tiennyt, miten se tapahtuu. Kun asun kaukana kirjallisista piireistä, julkkareiden järjestäminen on tuntunut turhalta. Kustantaja ei ole koskaan sellaisia ehdottanut. Ensimmäiset ja ainoat julkkarit järjestin kirjailijaystävilleni kotona. Syötiin, juotiin ja seurusteltiin."

Millaisia keskusteluja kirjailijan ja lukijoiden kohtaamisessa sitten syntyy? "Puhutaan kirjan henkilöistä, heidän motiiveistaan, kielestä ja ilmaisuista, usein myös lukijoiden henkilökohtaisista ajatuksista ja tuntemuksista, joita kirjan sisältö on nostanut esiin", Lintunen kuvailee. Lukijoita kiinnostaa yleensä myös kirjailijan kirjoittajantien eri vaiheet eli se, miten hänestä on tullut kirjailija, sekä jonkin yksittäisen teoksen taustat tai syntytarina. 

Entä mikä lukijatapaamisissa (tai muussa vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa) on kirjailijalle antoisinta? "Varmaankin se palaute, jonka saan lukijalta suoraan lukukokemuksesta. Kun tekee yksin työtään, on palaute arvokasta – se on heijastus ja vastakaiku tehdystä työstä", Lintunen pohtii. "Joskus harvoin on vastassa ollut vastahakoinen tai ennakkoluuloinen lukija, mutta hänenkin mielipiteidensä kuuleminen on mielestäni arvokasta."

Maritta Lintunen uskoo tapaamisten tuovan uusia ulottuvuuksia tai elämyksiä hänen teostensa lukijoille. "Muistan itse, miltä tuntui kuunnella ensimmäisiä kertoja nuorena jotakin kirjailijaa livenä. Se oli hyvin mielenkiintoista ja uteliaisuutta herättävää." Sähköpostitse tai puhelimitse hän saa yhteydenottoja noin kerran kuussa, lähinnä palautetta tai kyselyjä esimerkiksi esitelmäntekijöiltä. "Joskus (julkaisemattomana vuonna) palautetta ja viestejä tulee harvemmin. Tänä vuonna (kirjavuosi) kohtaamisia on ollut tarpeeksi – joskus toivoisin niitä olevan enemmänkin", Lintunen toteaa. Kohtaamiset yleisön kanssa liittyvät siis myös kirjojen sesonkiluonteeseen ja uutuusarvoon sekä kirjailijan julkaisutahtiin. Uusi kirja poikii enemmän esiintymistilaisuuksia ja yhteydenottoja. 

"Muistan Helsingin Kirjamessuilta tyylikkään noin 70-vuotiaan naisen, joka tuli haastattelun jälkeen sanomaan minulle, ettei hän lue yleensä naisten kirjoittamia kirjoja, mutta lukee minun kirjani, koska "kirjoitat kuin mies". Perään hän lisäsi, että Eeva Joenpelto on toinen naiskirjailija, jonka teoksia hän tykkää lukea. – En tiennyt tuossa vaiheessa, että tasan vuotta myöhemmin asuisin Sammatissa Eeva Joenpellon talossa”, Lintunen naurahtaa.  

Vaikuttaako lukijayleisö sitten kirjailijaan teoksen kirjoittamisvaiheessa? “Uutta teosta kirjoittaessa ajattelen mahdollisimman vähän yleisöä. Vasta aivan loppuvaiheessa ajattelen teosta enemmän lukijan kannalta - lähinnä editoinnin suhteen - ja mietin, mikä on ehkä epäselvää lukijalle, mikä liian korostettua, alleviivaavaa, ennalta-arvattavaa, tms. Lukijoita ja vastaanottoa alan ajatella aktiivisesti siinä vaiheessa kun kirja lähtee painoon”, Lintunen kuvailee. 

Millainen on ihanteellinen taiteilijan ja yleisön tai kirjailijan ja lukijan kohtaaminen? "Ihanteellista kommunikointi on silloin, kun yleisö tai lukija on lukenut teoksen, josta tulen puhumaan", Lintunen toteaa. "Silloin syntyy parhaimmassa tapauksessa spontaania keskustelua, jossa avataan teokseen liittyviä asioita, ja sillä tavoin lukukokemus syvenee."

Marja-Leena Tiainen pohtii kouluvierailuja. "Kouluvierailutunneilla kirjojeni lukijat eivät useinkaan tule puhumaan, viittaavat kyllä, jos kysyn, ovatko lukeneet kirjojani. Tuntien jälkeen saattaa joku oppilas tulla kertomaan mielipiteensä - yleensä positiivisen - lukemastaan kirjasta. Viime vuonna sattui miellyttävä tapaus koululla, kun opettaja antoi minulle erään oppilaan kirjoituksen, jossa tämä tyttöoppilas oli jatkanut Khao Lakin sydämet -romaanini tarinaa. Se oli todella mainio, ja opettaja kertoi, että tyttö oli lukenut kirjani useita kertoja, eli se oli tehnyt syvän vaikutuksen. Tätä oppilasta en kuitenkaan tavannut henkilökohtaisesti."

"Kirjailijana minua vaivaa usein tunne, ettei kirjojani paljonkaan lueta, mutta lukijatapaamisissa tämä uskoni sitten väistyy ainakin hetkellisesti, kun lukija tulee kertomaan ihan "livenä" lukeneensa kirjani ja jopa pitäneensä siitä", Tiainen jatkaa. "Eli antoisinta on saada kehuja ja uskoa omaan kirjailijan työhön. On myös mukavaa saada kuulla lukijoiden mielipiteitä kirjoista ja lukemisesta, lempikirjoista ynnä muusta."

"Haittapuolia... ei tule äkkiseltään mieleen", hän pohtii. "Tietysti jää kalvamaan mieltä, jos joku sanoo jotakin negatiivista kirjoistani tai lukemisesta yleensä. Olin vapaaehtoistyössä Tyttöjen talolla, ja vein sinne kasan kirjoja luettavaksi ja lainattavaksi. Eräs 17-vuotias tyttö tuli innokkaana tutkimaan kirjoja ja selattuaan niitä hetken hän tokaisi järkyttyneenä: "Nää kaikki on suomalaisia!" Tyttö häipyi paikalta. Minua loukkasi tässä tapaamisessa tietoisuus siitä, että on olemassa lukijoita, jotka eivät lue suomalaisten kirjailijoiden kirjailijoita, eivätkä edes suomen kielellä kirjoitettuja."

Mitä kohtaaminen kirjailijan näkökulmasta sitten merkitsee hänen kuulijoilleen? "Ainakin kuulijat saavat uutta tietoa kirjailijan työstä, sen eri vaiheista, muun muassa tutkimustyöstä", Tiainen erittelee.  "Harvalla on tietoa kirjailijan työstä, palkkauksesta ja muusta, joten samalla kun kertoo omasta työstään, voi valottaa ammatin etuja ja haittapuolia. Olen huomannut, että kirjojen synty kiinnostaa aina kuulijoita. Kouluvierailuilla tunnen olevani kirjallisuuden ja lukemisen lähettiläs, vien sinne lukemisen ilosanomaa ja uskon, että joukossa on monia, jotka ovat sitten jälkeenpäin innostuneet lukemisesta."

Tiainen kertoo esimerkin kirjailijavierailun tähtihetkistä. "Olin kouluvierailulla ala-asteella Siilinjärvellä joskus 1990-luvun alussa. Muistaakseni kuulijat olivat 3.-4. luokkalaisia. En muista, miten esiintymiseni meni, mutta mieleeni jäi opettaja, joka tunnin jälkeen tuli luokseni ja kertoi oppilaastaan, joka oli lukenut Vihreä Varis -sarjan kirjani Haamuhyppy. Siinä on päähenkilönä kiusattu, änkyttävä poika. Poikaoppilas ei ollut puhunut koko kouluaikana mitään, mutta luettuaan Haamuhypyn, poika oli alkanut puhua. Tämä kirja oli todella kolahtanut tähän nuoreen lukijaan, ja se oli parantanut hänen elämäänsä."

Kirjoittaessaan Tiainen on tietoinen nuorista lukijoistaan, mutta se vaikuttaa kirjoittamiseen vain osittain. "Aihe valitsee minut, ja jos päähenkilöt ovat teini-ikäisiä, yritän kirjoittaa sen heille sopivaksi. Muuten en mieti lukijoita, yritän vain kirjoittaa parhaani mukaan", Tiainen pohtii. "Yhteydenottoja yläkoululaisilta on tullut paljon, mutta viime vuosina harvemmin, monet esitelmäntekijät ilmeisesti hyödyntävät Google-hakuja ja keräävät tietonsa sieltä. Puhelinhaastattelujakin on ollut jonkun verran, mutta aika harvinaisia ne ovat nykyisin. Vastaan mielelläni esitelmäntekijöille, minulla on lähettää heille valmis esite itsestäni ja kirjoistani."

Millainen voisi olla kirjailijan kannalta ihanteellinen kohtaaminen? "Täysi auditorio nuoria, häliseviä oppilaita. Takapenkin pojat supisevat ja häiriköivät, ja vähät välittävät, mitä joku kirjailija siellä edessä puhuu... Tilanne on kaoottinen, kunnes tartun kirjaan ja alan lukea. Takarivin äänet hiljenevät vähitellen, ja lopulta häviävät. Salissa on rikkumaton hiljaisuus, ja kaikki kuuntelevat TARINAA. Joku opettaja pyyhkäisee silmäkulmaansa... Lopuksi taputetaan, ja mennään lainaamaan kirjastosta se kirja!"

Shakespearen ja Molièren vaatteissa

Elina Mustonen, muusikko, näyttelijä

Elina Mustonen Helsingin yliopiston juhlasalissa Shakespearen 400-vuotisjuhlassa

KUVA: Elina Mustonen Helsingin yliopiston juhlasalissa Shakespearen 400-vuotisjuhlassa (kuva: Purontakanen Reetta)

"Toimin muusikon ja näyttelijän rooleissa, joten kohtaamiseni ovat ensisijaisesti esiintyjän ja yleisön välistä vuorovaikutusta itse esitystilanteessa", Elina Mustonen kuvailee. "Taiteilijatreffeillä olen kyllä ollut, erityisesti esiintymisten jälkeen. Esiintymiseni eivät ole sinänsä vuorovaikutteisia, jos tällä tarkoitetaan yleisön (inter)aktiivista osallistumista itse esitykseen. Tapaamiset ovat lähinnä liittyneet esityksiini, joissa toimin sekä muusikkona että näyttelijänä. Yleensä yleisön kysymykset koskevat näiden kahden roolin yhdistämistä sekä sitä, kuinka olen ylipäätään päätynyt tekemään myös teatteria muusikon työni lisäksi. Lisäksi harvinaiset soittimeni (cembalo, virginaali) kiinnostavat yleisöä."

Elina Mustosen esityksistä Her Infinite Variety – Shakespearen naiset sanoin ja sävelin on näyttämöllinen sooloteos William Shakespearen näytelmäteksteistä siivitettyinä 1600-luvun säveltäjien musiikilla (mm. William Byrd, John Dowland ja Thomas Morley). Mustonen esittää itse eri roolit ja soittaa musiikin. Jouez!-esitys puolestaan tekee tutuksi ranskalaisen kirjailijan Moliéren tuotantoa: eri näytelmien rooleja (mm. Luulosairas, Saituri, Naisten koulu, Ihmisvihaaja, Don Juan ja Sievistelevät hupsut) vauhdittaa barokkimusiikki (mm. J-B Lully, Louis ja Francois Couperin). 

Muusikko-näyttelijä arvostaa suuresti yleisöään. "Tapaamiset yleisön kanssa ovat aina olleet minulle antoisia ja ehdottoman positiivisia. Niiden seurauksena tekemäni työ on tuntunut merkityksellisemmältä." Hän toivoo vapaamuotoisten tapaamisten ja keskustelujen tuovan uusia ulottuvuuksia teostensa yleisölle. "Koska tapaamiset ovat yleensä olleet esityksen jälkeen, niiden vaikutukset eivät tietenkään ole ohjanneet yleisön asenteita, vastaanottavaisuutta tai muunlaista kokemuksellisuutta itse esityksen aikana. Jos jotakin, ne ovat saattaneet syventää kokemusta jälkikäteen."

Mustonen on esiintynyt monenlaisia ympäristöissä, myös ulkona. "Tilat ovat vaihdelleet pienestä huonetilasta, jossa ensimmäinen yleisörivi on ollut miltei kiinni soittimessani, Amsterdamin Concertgebouw’n suureen saliin. Mieluisin ympäristö on kyseisen esityksen kannalta optimaalisen kokoinen, akustiikaltaan erinomainen (musiikille ja puheelle) sekä arkkitehtonisesti ja visuaalisesti puhutteleva", hän kuvaa. "Ehkä välittömintä ja innostuneinta palautetta olen saanut viimeisimmästä Molière-esityksestäni. Viimeksi saamastani palautteesta ovat jäänet mieleen sellaiset kommentit, joissa esitystä kuvataan sirkus- tai vaudevillemaiseksi (!) sekä ihastellaan esityksen tarkkuutta toteamalla, että varpaanliikkeetkin tuntuivat olevan mietittyjä. Emotionaalisen kokemuksen vahvuus mainitaan yleensä ensimmäisenä."

Mustosella on suora vastaus siihen, mikä esityksestä tulevasta yleisöpalautteesta on muusikolle parasta. "Kyllä selkeä palaute siitä, minkälaisia tunteita esitys on yleisössä herättänyt, on aina antoisaa. Yllättävät kommentit antavat myös ajattelemisen aihetta, ja niistä voi jatkossa ammentaa uusia ideoita itse esitykseen." Hän sanookin, että vapaamuotoisia kohtaamisia yleisön kanssa voisi kernaasti olla enemmänkin kuin nykyisin. 

"Pari vuotta sitten esitin Shakespeare-ohjelmani Kuusamon lukiolaisille. Esityksen jälkeen eräs tyttö kommentoi kyyneleet silmissään kokemustaan näin: "Nämä tekstit olivat suoraan elämästäni." Kun ottaa huomioon, että tekstit on kirjoittanut 400 vuotta sitten elänyt englantilainen mies, tällainen huomio tuntuu huikealta."

Esiintyvä taiteilija tuntee yleisön takaraivossaan, vaikkei aina aktiivisesti ajattelisi sitä. "Ehkä itse harjoitustyössä, varsinkin musiikin parissa, yleisö ei ole suoranaisesti mielessä. Kuitenkin, koko ajan olen tietoinen siitä, että päämääränä on esitys nimenomaan yleisölle. Vaikka työtä tekee mielellään jo sen itsensä vuoksi, sen lopullisen merkityksen kokee täysinäisenä vasta yleisön läsnä ollessa."

Esitys tapahtuu yleisön edessä ja täydentyy siitä. Mustonen ei kuitenkaan koe taiteilijatreffien olevan aina välttämättömiä. "Soisin, että ihan "normaali" konserttitilanne tai muu esitys sinänsä olisi jo ihanteellinen kohtaaminen yleisön kanssa - siis ilman esitystä edeltävää tai seuraavaa taiteilijatapaamista. Tällä tarkoitan sitä, että esiintyessäni aistin yleisön läsnäolon ja tunnen esiintyväni juuri heille tässä ja nyt. Ja toisaalta, että yleisö kokisi saavansa tilanteesta jotakin ainutkertaista. Ehkä juuri tuo vahvasti hetkessä läsnä oleminen on molempien kannalta olennaista."

Kaupunkilaisten kanssa tehtyä ja koettua teatteria

Kimmo Hirvenmäki, näyttelijä

Kimmo Hirvenmäki on pohtinut paljon näyttelijän suhdetta yleisöön. "Yleistäen suurin osa laitosteatterin esityksistä on välittömältä kohtaamiseltaan yleisön kanssa melko vajavaista, ja vuorovaikutus syntyy lähinnä siitä aistimuksesta, kuinka näyttelijä tuntee yleisön reagoivan esitykseen - kuuluuko naurua, pidätetäänkö henkeä, haukotellaanko vai kaivetaanko nenäliinoja."

Toisenlaisia, läheisempiä kohtaamisia syntyy erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. "Sairaalaklovneria puolestaan perustuu täysin välittömään kontaktiin ja vuorovaikutukseen. Myös kolmatta vuotta Kemin teatterilla pyörivä improklubimme tuo yleisön lähelle, tekee osaltaan sitä vuorovaikutteista teatteria", Hirvenmäki kertoo. "Itselleni kuitenkin läheisin esimerkki todellisesta, välittömästä kohtaamisesta ja täydellisehköstä vuorovaikutuksesta on huhtikuusta 2017 asti esittämäni monologi Miljoona hyvää syytä (MHS), jossa koko esitys perustuu yhteistyöhön: kerron tarinaa yhdessä yleisön kanssa, kontakti alkaa jo ennen itse esitystä ja jatkuu aplodien jälkeen - ja monet kerrat palautteissa ja keskusteluissa vielä kauan jälkeen päin."

Hirvenmäen mukaan hänen teatterinsa järjestää teatteriklubeja ja yleisölle avoimia harjoituksia, joissa keskustellaan meneillään olevista proggiksista. "Kemin kokoisessa kaupungissa tämänsorttisiin keskusteluihin ajautuu tosin ihan kaupungilla kulkiessaan, kaupunkilaiset kokevat teatterin omakseen ja kynnys jutella meille teatterilaisille on mukavan matala."

Hän kuvaa innostuneesti MHS-monologin vuorovaikutteisuutta. "MHS:n jälkeen sanon aina yleisölle suunnilleen näin: "Yleensä näyttelijä poistuu tässä vaiheessa, ja se on merkki yleisöllekin poistua. Mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Jos te haluatte jäädä juttelemaan aiheesta tai aiheen vierestä, sehän vain passaa. Jos haluatte mennä koteihinne, sekin on mahtava asia." Ja monesti yleisö jääkin, joskus jopa aivan kaikki, kuten juuri pari päivää sitten Lappeenrannassa, jossa jäimme juttelemaan varmaan 20 minuuttia esityksen päättymisen jälkeen." 

Hirvenmäki iloitsee siitä, että MHS on ollut todella monelle silmiä avaava kokemus uudenlaisella toteutustavallaan, jolloin osallistuminen tapahtuu kivuttomasti. Hän kuvaa esityksen tekevän vaikutuksen "kynnyksettömällä yleisöläheisyydellään". Se toimii kaikissa ikäryhmissä, kaikilla paikkakunnilla.  

Millaisista asioista yleisö sitten haluaa keskustella näyttelijän kanssa? "Perinteisin keskustelujen aihe on se, kuinka saatammekin oppia vuorosanat, kuinka raskasta työ on tai ei ole, ja onko hankalaa päästä irti roolista. (Ei ole.)", Hirvenmäki kuvailee. "Mielekkäämpää keskustelua saan aikaiseksi silloin, jos olen proggiksen suhteen ohjaajan tai kirjoittajan roolissa; kokonaiskuva ja -näkemys teoksesta on selkeämmin hallussa ja näin ollen ehkä enemmän sanottavaa aiheesta."

Hirvenmäki palaa vielä monologiinsa. "MHS:n jälkeen keskustelut monesti liittyvät monologin valintaan (aiheena on itsemurha ja sen lieveilmiöt) ja omakohtaisuuteeni aiheen äärellä. Viimeksi juttelimme myös muun muassa siitä, miten tullaan näyttelijäksi, onko suomentaminen haastavaa ja kuinka esitys on rakentunut." 

Koko konsepti keskustelun tulemisesta osaksi produktion kokonaisuutta on Hirvenmäelle mieluisa ajatus. "Aivan jokaiseen juttuun se ei välttämättä sovi, varsinkaan illasta toiseen jatkuvana ilmiönä, mutta suurimmassa osassa tapauksista tämä tuo lisäarvoa sekä tekijöille että kokijoille. Antoisinta on kuulla suoraa palautetta, mitä ajatuksia nähty esitys on herättänyt tai mitä mielikuvia vielä näkemätön herättää, mitä yleisö toivoo, odottaa, sai kokea, kuinka ajattelee..."

Mutta kuten sanottu, vapaamuotoinen vuorovaikutteisuus ei sovi aivan joka käänteeseen. "Esimerkiksi olisi hankala kuvitella, että kenellekään olisi ollut palkitsevaa jäädä Sofi Oksasen teokseen perustuvan Puhdistus-esityksen jälkeen verissä päin juttelemaan Viron menneisyyden kauhuista. Varmasti teki yleisöllekin hyvää jäädä pureksimaan näkemäänsä."

Tapaamiset tuovat Hirvenmäen mielestä yleisön elämyksiin syvyyttä, ja niillä voi ikään kuin kouluttaa katsojia. Hän siteeraa Joensuun kaupunginteatterin entistä johtajaa Vihtori Rämää, joka puhui "ammattikatsojista". Teatteri voi tietoisesti kehittää sekä omaa toimintaansa että laajentaa katsojien näkemystä teatterista taiteena ja työnä, tai syventää ja laventaa tietyn esityksen sisältöä, tarkoituksia ja tavoitteita.  

"Olen muun muassa saanut sähköpostin, jossa eräs katsoja kertoi pitkästi omasta itsemurhayrityksestään, toipumisestaan ja siitä, kuinka esitys toi hänelle lisää elämänhalua", Hirvenmäki kertoo. “Hän kirjoitti myös kauniin runon esityskokemuksesta, ja sai minut liikuttumaan kyyneliin." Kokonaisen yleisön kanssa kohtaaminen oli Hirvenmäelle varsin mahtava juuri pari päivää sitten, kun esityksen jälkeen kenelläkään ei tuntunut olevan kiire kotiin... ja juttua riitti.  

Hirvenmäellä on kokemusta myös sairaalaklovnina toimimisesta. Elämän kaikki sävyt ovat siellä läsnä. "Sairaalaklovnina kohtaamisia tulee niin valtaisasti, että unohtumattomiakin on pian unohdettavaksi asti. Joka kerta, kun joku pitkäaikaispotilas, jopa vuosikausia hoidoissa ollut, pääsee vihdoin kotiin, on harvinaisen riemuisaa olla potkimassa tällaista lasta ulos talosta. Toisaalta mieleen jäävät myös ne viimeiset kohtaamiset, kun on tiennyt lapsen menehtyvän päivänä minä hyvänsä." 

Hirvenmäki pitää toivottavana, että yleisön ja taiteilijan kohtaamisia olisi enemmän. "Ohjasin juuri pöytäteatteria: tuplamonologin, jossa esiintyjät ovat samassa kahvipöydässä, intiimisti yleisön kanssa. Kokemus on ollut konkarinäyttelijöille jännittävän alun jälkeen silmiä avaavan positiivinen, ja joka kerta esityksen jälkeen pöydän ääreen jäädään yleisön kanssa juttelemaan lämpimiä. Tämä on sitä kaupunginteatteria, jonka tyyppistä haluan nähdä yhä enemmän - todellakin kaupunkilaisten kanssa tehtyä ja koettua, pienen teatterin lämpöä ja taitoa, kevyellä kattauksella liikkeelle saavaa settiä."

Myös uusia teatterin tekemisen tapoja kaivataan hänen mielestään yhä enemmän. "Tarinateatteria, yhteisöteatteria, devising-teatterin  eri muotoja tullaan varmasti näkemään jatkossa ohjelmistossamme yhä enemmän, ja näin kuuluukin olla."

Mikä sitten jää parhaiten näyttelijän mieleen? "Yleisö, jonka kanssa on päässyt samalle taajuudelle vaikkapa jo ennen esityksen alkua, jonka kanssa hengittää koko esityksen kaaren läpi, ja jonka kanssa yhdessä saa palautua tehdystä ja nähdystä - kun poistuu esityksestä sillä tunteella, että olemme saaneet toisiltamme jotain merkityksellistä, jakaneet yhteisen hetken ja pureskelleet yhdessä tunteita ja ajatuksia. Sellainen se on. Voimaannuttava kokemus."

Tilaa herkkyydelle, ajattelemiselle ja toisin katsomiselle 

Leena Kela, performanssitaiteilija

Leena Kelan One Year Demonstration sosiaalisessa mediassa

KUVA: Leena Kelan One Year Demonstration sosiaalisessa mediassa. Kuva Kelan albumista

Performanssitaiteessa Leena Kelaa kiehtoo nimenomaan suora kohtaaminen yleisön kanssa. "Olemme molemmat läsnä siinä hetkessä, kun teos tapahtuu, tulee olevaksi", Kela kuvailee. "Minä taiteilijana voin suoraan lukea yleisöni reaktioita samalla kun esitän teostani. Osa performansseistani on sellaisia, jotka esitän vain kerran, jolloin esityksen muotoutumisen hetki on minullekin ensimmäinen kerta sen parissa. Osaa teostani esitän useammin, mutta pidän niissä aina avoimuutta yleisön lukemiseen ja heidän reaktioihin vastaamiseen. Osa teoksistani on puolestaan rakennettu osallistumisen ympärille, jolloin performanssia ei edes olisi, ellei yleisö sitä toteuttaisi."

Hänen esityksensä ovat vuorovaikutteisia juuri edellä mainituista syistä. "Pyrin olemaan teoksissani aina vahvasti läsnä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ja kuulolla yleisöni suuntaan. Joskus pyydän heiltä apua, tekemään jonkin performanssin osion kanssani. Koskaan en pakota ketään mukaan, enemmänkin positiivisella tavalla koetan saada heidät haluamaan tulla mukaan. Osallistavissa teoksissani jaan usein yleisölle ohjeita (lyhyitä performanssikäsikirjoituksia tai tapahtumapartituureja), jotka he voivat itse tulkita ja näin ollen omaehtoisesti osallistua teoksen tapahtumiseen. Teosteni yhteydessä on järjestetty taiteilijatapaamisia, joissa olen avannut teokseni taustoja ja erityisesti halunnut kuulla, millä tavalla yleisö on tulkinnut kokemaansa."

Kela toteaa, että yleensä ennen esitystä keskustelua on vähemmän. "Tarvitsen omaa keskittymisaikaa, joten joko pysyttelen takahuoneen puolella tai jos olen yleisön kanssa samassa tilassa, tervehdin heitä ystävällisesti, mutta en jää keskustelemaan." Esityksen jälkeen hän kertoo saavansa usein palautetta, kiitoksia ja "muutamia lauseita siitä, mikä teoksessa ihmisiä kiinnosti tai rassasi". Häntä kiitetään usein teosten humoristisuudesta, vaikka hän käsitteleekin vakavia ja isoja teemoja, kuten ilmastonmuutosta ja siihen reagoimista. "Teoksiani kiitellään "viisaiksi" ja olenkin miettinyt, mitä sillä palautteella tarkoitetaan. Ehkä kyse on siitä, että pyrin miettimään teokseni rakenteen tarkkaan, jotta kokijalla on tarpeeksi avaimia sen sisään, mutta myös niin, että mitään ei ole valmiiksi pureskeltu, vaan teos on täynnä yllätyksiä ja käänteitä. Uskon, että se saa katsojan itsensä tuntemaan itsensä ”viisaaksi”, ja palaute kumpuaa siitä tuntemuksesta." 

Tapaamiset yleisön kanssa ovat performanssitaiteilijalle todella miellyttäviä. "Nautin itse suunnattomasti taiteesta ja teoksista keskustelemisesta, ja kun saan puhua yleisön kanssa omista teoksistani, on se palaamista esityksessä jakamaamme hetkeen. Saan keskusteluista paljon irti. En käsittele palautetta niin, että seuraavassa teoksessa ottaisin sen huomioon ja kehittelisin jotain sen varaan, vaan pikemminkin niin, että ymmärrämme yhdessä jotain enemmän siitä teoksesta, mistä parhaillaan keskustelemme. Yleisötapaamiset lisäävät minun ymmärrystäni ja avaavat uusia kysymyksiä omiin teoksiini."

Performanssitaide on useille katsojille vielä aika vieras taiteen laji. Yhteisen keskustelun avulla yleisö pääsee Kelan mukaan sanoittamaan kokemaansa, kuulemaan toisten kokemuksia ja tulkintoja ja näin ollen myös havaitsemaan, että jokainen voi lähestyä performanssiteosta omasta kokemusmaailmastaan ja näkökulmistaan käsin. "Että ei ole olemassa yhtä oikeaa tulkinnan tapaa tai että ei tarvitse olla ns. ammattikatsoja voidakseen katsoa performanssitaidetta", Kela korostaa. Koska performanssitaide voi pitää sisällään hyvin erilaisia visuaalisen ja esittävän taiteen välimaastossa liikkuvia teoksia, katsojille voi usein olla haastavaa tulla teoksen äärelle, kun valmista odotushorisonttia ei ole. Mennessään katsomaan teatteria katsoja voi ainakin olettaa jotain asioita aikaisempien teatterikokemusten pohjalta. "Mutta kun menee katsomaan performanssia, se voi olla kokemuksena aivan täysin erilainen kuin aikaisemmin näkemäsi performanssit", Kela painottaa. "Performanssin kanssa pitää olla avoin, ja siksi myös keskustelut teosten jälkeen ovat usein vilkkaita, kun kokemus on uusi ja ehkä yllättäväkin."

Kela on esiintynyt todella erilaisissa ympäristöissä: gallerioissa, museoissa, teatterin lavoilla, tanssin tiloissa, kirjastoissa, kaupoissa, kaduilla, toreilla, metsissä, veneessä, taidefestivaaleilla, musiikkifestivaaleilla, kaupunkifestivaaleilla ja näissä paikoissa ihan ympäri maailmaa. "Olen esiintynyt jopa naturistien kesäleirillä Yyterin rannalla", Kela naurahtaa. "Olen esiintynyt myös valvontakameran välityksellä internetissä tauotta kuukauden ajan. Minulle mieluisin ympäristö on sellainen, jossa yleisö keskittyy teokseen. Viime kesän Sideways-festivaalikokemuksen jälkeen vannotin itseäni jättämään musiikkifestivaalit väliin. Tykkään taiteen tiloista, sillä niissä yleisö on usein tullut katsomaan juuri kyseistä teosta ja he ovat valmistautuneet antamaan sille aikaa." 

Yleisön on erityisesti saanut innostumaan se, että performanssissa jokin arkinen ja tutunoloinen alkaa tuottaa uusia merkityksiä. "Tämä on mielestäni myös performanssin vahvuus", Kela painottaa. "Käytetään tuttuja ainesosia, arkisia esineitä ja materiaaleja, ja niitä yhdistelemällä ja muokkaamalla tuotetaan uusia merkityksiä. Ajattelen taiteilijana, että tämä toivon mukaan saa katsojan myös hetkellisesti ajattelemaan omaa arkiympäristöään ja -kokemustaan uudella tavalla, se avaa tilaa herkkyydelle, ajattelulle ja toisin katsomiselle. Sitä me tässä kriisien ja suurten murrosten ajassa tarvitsemme."

Antoisinta kohtaamisissa yleisön kanssa on juuri vuorovaikutus. "Se, että me keskustelemme, enkä minä vain kerro siitä, mitä minä olen ajatellut teosta tehdessäni. Haluan, että kaikenlaisille tulkinnoille ja kysymyksille on tilaa." 

Kela on ohjannut työpajoja vapaaehtoisille osallistujille (taiteilijoille ja ei-taiteilijoille), joiden tavoitteena on ollut yhteisen teoksen tekeminen jollain tietyllä esineellä tai materiaalilla. "Viimeisin on viime keväältä, kun teimme Koneen Säätiön uuteen toimipisteeseen Lauttasaaren kartanoon teoksen, jossa käytimme materiaalina lattiamattoja. Minulla oli kahdeksan esiintyjää, joiden kanssa työpajasimme epäsäännöllisesti kahden kuukauden ajan ja etsimme kunkin omaa tapaa työskennellä maton kanssa. Vain parilla henkilöllä oli aikaisempaa esiintymiskokemusta. Yhteinen työskentely oli antoisaa ja me jokainen sukelsimme uusille alueille kehollisesti ja konseptuaalisesti."

Kela toivoo, että vapaamuotoisia kohtaamisia yleisön kanssa olisi enemmän. Hän on huomannut, että ihmisillä on tarvetta keskustelulle. "Yhteinen hämmennys voi olla reitti ymmärryksen lisäämiseen. Myös itselleni, toisten teoksia katsoessani, on ollut paljon iloa keskusteluista, kun saa artikuloitua omaa ajatteluaan ja kokemustaan yhdessä muiden katsojien kanssa." 

Lapsiyleisöt ovat hänen mielestään mainioita. "Jos teoksessani Alphabets of Performance Art on lapsikatsojia, he usein alkavat sanoittaa kokemustaan ääneen jo teoksen aikana", hän kertoo. "Esiintyessäni kuulen kommentteja siitä, mitä olen tekemässä tai mitä ehkä teen seuraavaksi. Se tuntuu kuin urheiluselostukselta. Se ei häiritse minua, eikä usein aikuiskatsojiakaan, vaan luo uuden kerroksen performanssille: interaktiivisen ulottuvuuden. Tykkään itse lapsiyleisön välittömyydestä kovasti ja siitä, että kuinka valmiita he ovat katsomaan teoksia, joissa ei ole narratiivia ja joita ei myöskään ole suunniteltu lapsiyleisölle."

Teosta harjoitellessaan Kelalla on usein kuvitteellinen katsoja, jonka hän sijoittaa yleisöön ja jota hän miettii teosta tehdessään. "Mitä hän tästä ajattelisi? Miten hän tämän ymmärtäisi? Missä kohtaa hänen otsansa kurtistuisi, miten hän katsoisi minua ja teosta? Joskus hän saattaa olla todellinen henkilö, jonka tunnen ja joskus hän on täysin fiktiivinen itse keksimäni henkilö. Hän on samanaikaisesti muusani ja kriitikkoni", Kela tunnustaa. 

Ihanteellinen taiteilijan ja yleisön kohtaaminen on hänen mielestään suora, välitön, avoin, kiinnostunut ja arvostava – molemmin puolin. Tähän ajatukseen on kaikkien haastattelemieni taiteilijoiden varmasti helppo samaistua. Taiteilijan ja yleisön kohtaamiset selvästi lisäävät taiteilijan tietoisuutta teoksistaan ja antavat mahdollisuuksia inspiroitua ja kehittää omaa työtä edelleen, uskollisena omalle taiteilijanlaadulleen mutta vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

Haastattelut

    Kommentit

    blog comments powered by Disqus