Oulun ammattikorkeakoulu
ePooki 57/2020

Kuinka pienestä taiteilijaopettajuus kuolee?

19.8.2020 ::

Metatiedot

Nimeke: Kuinka pienestä taiteilijaopettajuus kuolee? Teoksessa E. Isomursu, P. Hoppu & J. Tötterström (toim.) Taidetta ja elämää

Tekijä: Siimes Karoliina

Aihe, asiasanat: opettajuus, taide

Tiivistelmä: Esittävän taiteen opettajan persoona on hänen instrumenttinsa, jolla hän työskentelee. Taideopettaja elää opettamaansa asiaa vahvasti ja henkilökohtaisesti, antaa itsestään, herkistyy, eläytyy ja liikuttuu. Taiteen kanssa työskennellessä tunteet ovat aina pelissä mukana, myös opettajalla. Niinpä sekä opettajalle että opiskelijalle aidosti hedelmällisen luovan työskentelyn edellytys on aina turvallinen luottamuksen tila.

Julkaisija: Oulun ammattikorkeakoulu, Oamk

Aikamääre: Julkaistu 2020-08-19

Pysyvä osoite: http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2020062345429

Kieli: suomi

Suhde: http://urn.fi/URN:ISSN:1798-2022, ePooki - Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut

Oikeudet: CC BY-NC-ND 4.0

Näin viittaat tähän julkaisuun

Siimes, K. 2020. Kuinka pienestä taiteilijaopettajuus kuolee? Teoksessa E. Isomursu, P. Hoppu & J. Tötterström (toim.) Taidetta ja elämää. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 57. Hakupäivä 20.1.2022. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2020062345429.

Esittävän taiteen opettajan persoona on hänen instrumenttinsa, jolla hän työskentelee. Taideopettaja elää opettamaansa asiaa vahvasti ja henkilökohtaisesti, antaa itsestään, herkistyy, eläytyy ja liikuttuu. Taiteen kanssa työskennellessä tunteet ovat aina pelissä mukana, myös opettajalla. Niinpä sekä opettajalle että opiskelijalle aidosti hedelmällisen luovan työskentelyn edellytys on aina turvallinen luottamuksen tila.

Kuvituskuva

KUVA: Liina Siimes

”Kuinka pienestä taiteilijaopettajuus kuolee?” on kysymys, jonka opettajakollegani hiljattain minulle esitti. Olimme ‒ jälleen kerran ‒ keskustelleet hänen kanssaan taidepedagogiikasta ja siitä, miten taideaineita pitäisi opettaa. Keskustelumme ajautui siihen, miten herkkää taiteen tekeminen ja opettaminen ovat ja miten valtavan suuri merkitys on sillä, miten meitä taideopettajia johdetaan. Tässä kirjoituksessani pohdin sitä, mitä eroa on taideopettajalla ja taiteilijaopettajalla sekä peilaan tätä pohdintaa omaan opettajuuteeni. Lähtökohtaisesti ajattelen näiden olevan kaksi eri asiaa: taideopettaja opettaa taidetta toisille, mutta taiteilijaopettaja tekee taidetta myös itse. Taideopettaja on usein ‒ muttei aina ‒ myös taiteilijaopettaja.

Tällä hetkellä itse koen olevani ensisijaisesti tanssinopettaja ja pedagogi. Työssäni yritän opettaa nuoria tekemään taidetta ja auttaa heitä löytämään kanavia omalle ilmaisulleen. Oman taiteilijaopettajakokemukseni turvin pyrin kannustamaan nuoria opiskelijoitani kokeilemaan ja uskaltamaan. Yritän auttaa heitä löytämään omaa liikettään ja luottamaan itseensä ja omaan kehoonsa tanssijoina ja tanssin tekijöinä. Pyrin luomaan heille mahdollisuuksia kokeilla omia siipiään ja vastuuttaa heitä kokeilemaan uusia asioita ja avartamaan omaa taidekäsitystään.

Tanssinopettajuuden taustaa

Ensimmäiset kysymykset, joihin lähdin etsimään vastausta olivat, että miksi teen taidetta ja mihin taiteellani pyrin. Ja voidakseni edes yrittää näihin vastata, on pakko ensin peruuttaa urallani hieman taaksepäin.

Alun perin päädyin taideuralle puolittain vahingossa. Olin nähnyt Oulussa opiskelevien kansantanssiopiskelijoiden esiintyvän ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin olla yksi heistä. Lukion jälkeen olin alun perin ajatellut hakea akateemiselle alalle mutta jostain syystä – tai ehkä kapinoidakseni äitiäni vastaan – päädyinkin hakemaan tanssiopintoihin.

Valmistuin Oulun ammattikorkeakoulusta tanssinopettajaksi vuonna 2003 ja olen nyt työskennellyt tanssinopettajana kohta kaksikymmentä vuotta. Ensimmäiset vuodet opetin pääasiassa kansantanssiryhmiä, lastentanssiryhmiä ja pidin paritanssikursseja. 2000-luvulla tein paljon erilaisia koreografioita ja kokonaisia tanssiteoksiakin. Työskentelin freelancerina ja oppilaani olivat pääasiassa tanssin harrastajia ympäri Pirkanmaata, mutta sekaan on mahtunut myös muun muassa erilaisia teatteritöitä niin koreografina, tanssijana kuin tuotantojärjestäjänä ja kuiskaajanakin.

Vuonna 2009 pääsin töihin Tampereen Konservatorion tanssiopistolle ja sain vastuulleni kaikki alle 8-vuotiaat tanssioppilaat. Konservatoriolla sain ensimmäistä kertaa urallani vakituisen työpisteen, oman kaapin ja omat työkaverit, joita tapasin säännöllisesti. Vuosien freelancer-töiden jälkeen se tuntui taivaalliselta ja tajusin tarvitsevani ympärilleni työyhteisön, johon kuulua. Konservatoriolla opin miten suuri merkitys hyvillä työkavereilla ja kollegoilla on työssä viihtymisen ja onnistumisen kannalta. Olin konservatoriolla töissä useita vuosia kahteen eri otteeseen ja huomasin olevani todella hyvä pienten tanssioppilaiden kanssa. Konservatoriolla sain itsekin kokea olevani tärkeä osa työyhteisöä, opettaja ja kollega, jonka mielipidettä ja osaamista arvostettiin.

Vuonna 2012 sain kuitenkin työtarjouksen, josta en voinut kieltäytyä: Minulle tarjottiin mahdollisuutta ottaa vastuulleni osa ison ilmaisutaidon erityislukion laajasta tanssinopetuksesta. Muutaman vuoden opetin päivät lukiolaisia ja illat alle kouluikäisiä, mutta lopulta konservatorion lapsiryhmistä oli pakko luopua ja keskittyä lukiolaisiin. Valinta oli minulle vaikea, mutta tuossa vaiheessa koin lukiomaailman tarjoavan minulle enemmän haastetta ja mahdollisuuksia laajentaa omaa osaamistani kuin konservatorio. Samalla jouduin kuitenkin luopumaan työyhteisöstä, jossa kaikki opettajat olivat taideopettajia, lähimpäni vieläpä tanssinopettajia ja siten puhuivat samaa pedagogista kieltä.

Lukiomaailmassa meininki on aivan toista. Tällä hetkellä toimin päätoimisena opettajana ilmaisutaidon lukiossa ja vaikka työyhteisöömme kuuluu kymmenkunta taideopettajaa, akateemisten aineiden opettajia on moninkertainen määrä. Ja vaikka olemmekin laajaa ilmaisutaidon opetusta tarjoava erityislukio, lukion ensisijainen tehtävä on kuitenkin tehdä opiskelijoista ylioppilaita. Joten välillä taideopettajana joutuu luovimaan ja työskentelemän melkoisessa ristipaineessa tämän päivän lukion vaatimusten keskellä. 

Kuvituskuva

KUVA: Liina Siimes

Taideopettajuus

Miksi halusin siis kirjoittaa opettajuudesta ja erityisesti taideopettajuudesta? Koska vuosi sitten oma taideopettajaidentiteettini hajosi ja sen korjaaminen on edelleen kesken. Koko aiheen käsitteleminen on ollut minulle vaikeaa ja vasta nyt, vuosi tapahtumien jälkeen, alan edes vähän taas uskoa itseeni opettajana. Kirjoittaminen auttaa minua henkilökohtaisesti asian käsittelyssä, mutta toisaalta myös koen, että aihe koskettanee kaikkia taidealalla työskenteleviä opettajia.

Koen olevani tällä hetkellä ensisijaisesti opettaja ja pedagogi. Vaikka opetankin tanssia ja työhöni kuuluu välillä aina taiteenkin tekeminen, ensisijaisesti koen olevani enemmän taiteen opettaja kuin tekijä. Lukiossamme on 900 opiskelijaa eri puolilta Suomea ja joukkoon mahtuu paljon erittäin motivoituneita ja lahjakkaita nuoria. Koulumme arvot – sivistys, luovuus ja vastuullisuus – ovat väistämättäkin osa omaakin opetustani ja otan roolini opettajana varsin vakavasti. Olen aina ollut hyvin sitoutunut työhöni ja pyrkinyt kaikessa tekemään parhaani. Työni on aina ollut varsin iso osa identiteettiäni ja olen tehnyt aina töitä omalla persoonallani.

Mutta miksi en tee enää itse taidetta? Miksi en koe enää olevani taiteilija? Koska sellainenkin aika on urallani ollut, että tein koreografioita ja koin ehdottomasti olevani myös taiteilija. Tähän ei liene mitään yhtä yksittäistä vastausta. Osittain syy on kai aina ollut jollain lailla uskon puutteessa. En ole uskonut olevani riittävän ”hyvä” tai ”kiinnostava” taiteilijana. Minulta on ehkä myös puuttunut palo taiteen tekemiseen. Minulla ei ole ollut sitä mystistä romanttisen taiteilijaneron sisäistä pakottavaa tarvetta tehdä taidetta, tarvetta sanoa jotain. Tai sitten se ääni sisälläni on vain ollut liian hiljainen ja lannistunut. Perinteisestihän on irvailtu siitä, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat, mutta itse en tuota väitettä allekirjoita. Minä en opeta siksi, etten osaisi itse tehdä, vaan siksi että osaan opettaa muitakin tekemään. Kaikki eivät nimittäin osaa opettaa, vaikka itse olisivat kuinka hyviä tekemään. Jostain syystä opettamista joutuukin etenkin taidealalla usein puolustelemaan ja selittelemään valintaansa olla nimenomaan opettaja – kuten tässä itsekin juuri teen – sillä taidealalla opettajuus on oman kokemukseni mukaan aina jotenkin vähempiarvoista kuin itse taiteilijuus. Omassa työssäni tämä on juuri tällä hetkellä yksi isoimpia haasteitani: miten voisin kokea onnistuvani työssäni, kun opettajuutta ei arvosteta ja vain taiteellisesta työstä saa kiitosta ja glooriaa? Ja kuitenkin mahdollisuus taiteelliseen työskentelyyn suodaan vain osalle opettajista ja silloinkin hyvin rajoitetusti.

Taide ja luottamus

Taiteen tekemiseen, kuten tietysti mihin tahansa luovaan työhön, kuuluu aina tiettyä epävarmuutta. Välillä se on kuin aurinkoisena päivänä kevätjäällä kulkemista: riskaabelia ja arvaamatonta, mutta liian hienoa ja kaunista jätettäväksi väliin. Epävarmuutta on vain opittava kestämään koska matka itsessään on kuitenkin niin palkitseva. Taideopettajana koen, että tehtäväni on opettaa opiskelijoitanikin sietämään tuota taiteelliseen prosessiin liittyvää epävarmuutta – mikä ei todellakaan aina ole helppoa!

Hiljattain näkemässäni dokumenttielokuvassa ”Ikuinen liike” Freundlich, T. 2018. Dokumenttielokuva Ikuinen liike. Lumikinos production. Yle. koreografi Tero Saarinen puhuu luovasta tilasta ja sen edellytyksistä. Hänen mukaansa luovuuteen kuuluu nimenomaan riskinotto ja riskejä uskalletaan ottaa vain, jos tunnetaan että ollaan turvassa. Luovan tilan edellytys on siis tunne turvallisuudesta ja luottamuksesta. Taideopettajana minun on pyrittävä luomaan opiskelijoilleni turvallinen ympäristö, jossa heidän on voitava luottaa siihen, ettei heitä tuomita tai teilata vaikka he luovissa kokeiluissaan joskus epäonnistuivatkin. Luottamus on mielestäni niin perustavanlaatuisen tärkeä osa taiteen tekemistä, että sen opettaminen ja opetteleminen on osa opetussuunnitelmaamme; esimerkiksi tanssin ykköskurssillani luottamuksen konkreettinen harjoitteleminen erilaisin keinoin on yksi kurssin keskeisiä teemoja. Vain sitä kautta voin välittää nuorille opiskelijoilleni opetukseni keskeisintä sanomaa: Jokainen meistä osaa tanssia ja jokaisen yksilön omasta itsestään tuottama liike on arvokasta.

Teatteriohjaaja Laura Jäntti puhuu haastattelukirjassa ”Koirien ajama kettu” Jäntti, L. 1998. Maailmaa ei voi selittää päällä. Teoksessa K. Korhonen (toim.) Koirien ajama kettu, 83‒103. Helsinki: Like. kiinnostavasti pelosta ja sen vaikutuksesta luovuuteen. Vaikka hän puhuukin teatterin tekemisestä ja näyttelijöistä, mielestäni sama pätee yhtä lailla myös tanssin tekemiseen kuin muuhunkin luovaan toimintaan.


Warning: Declaration of Concrete5_Model_FileAttributeKey::getList() should be compatible with Concrete5_Model_AttributeKey::getList($akCategoryHandle, $filters = Array) in /opt/www/docs/epooki/concrete/core/models/attribute/categories/file.php on line 182

Warning: Declaration of Concrete5_Model_FileAttributeKey::add($at, $args, $pkg = false) should be compatible with Concrete5_Model_AttributeKey::add($akCategoryHandle, $type, $args, $pkg = false) in /opt/www/docs/epooki/concrete/core/models/attribute/categories/file.php on line 182

hipsut_oranssi.pngPelko aiheuttaa hirveästi pahaa, varmaan kaiken pahan loppujen lopuksi. Minusta näyttelijöiden suurin ongelma on pelko. Pyrin siihen, että ne vapautuvat pelosta, että ne saavat olla hölmöjä ja huonoja ja munata itsensä. Ne rupeavat tuottamaan, kun jotenkin saa riisuttua sen juhlavuuden ja arvokkuuden ja ’nyt me teemme tärkeää’ -asenteen. --- Kun yksi ottaa hölmön roolin, on kaikki yhtäkkiä mahdollista. Jäntti, L. 1998. Maailmaa ei voi selittää päällä. Teoksessa K. Korhonen (toim.) Koirien ajama kettu, 83‒103. Helsinki: Like.

Vain turvallisessa ilmapiirissä hölmöily ilman pelkoa on mahdollista ja opettajana minä olen, kuin ohjaaja teatterissa, vastuussa sen ilmapiirin luomisesta. Olen huomannut, että lukiolaisten kanssa toimiessa juuri hölmöily on äärimmäisen tärkeää – mutta yllättävän vaikeaa. Lukioikäiset nuoret ovat muutenkin epävarmoja itsestään ja etsivät paikkaansa olla maailmassa. Vertaistensa edessä hölmöily ja kontrollista luopuminen on haastavaa ja pelottavaa, sillä siihen liittyy haavoittuvuuden mahdollisuus. Tanssi kehollisena toimintana on vielä erityisen paljastavaa nuorille, jotka muutenkin elävät jatkuvassa ulkonäköpaineiden ristitulessa. Niinpä koen, että roolini luotettavana ja turvallisena tanssinopettajana korostuu entisestään juuri nuorten kanssa. Jos pystyn auttamaan heitä luopumaan pelostaan edes hetkeksi ja hyppäämään luovaan tyhjyyteen, olen opettajana onnistunut.

Yhtä lailla kuitenkin myös taideopettaja tarvitsee turvaa ja luottamusta voidakseen toimia luovana taiteilijaopettajana. Se sijaan olen itse joutunut työssäni nyt tilanteeseen, jossa luottamus ja turvallinen ilmapiiri on menetetty, mikä väistämättäkin vaikeuttaa kenen tahansa työntekijän, saati sitten taiteilijaopettajan, mahdollisuuksia onnistua omassa työssään. Tällä hetkellä koen, että hölmöilylle ja kokeilulle ei ole tilaa koska epäonnistumisen pelko on saanut vallan ja luottamuksen luomaan turvaverkkoon on tullut valtavia reikiä.

Taiteen tekemisen raadollisuus

Minun taiteeni ensisijainen väline on liike. Eniten koen olleeni taiteilija silloin, kun olen saanut tehdä koreografioita erilaisille ryhmille. Tehdessäni taidetta olen halunnut liikkeen kautta nimenomaan kertoa tarinoita. Tanssin ohella olen tehnyt urallani myös monenlaisia teatteritöitä ja opiskellut teatterin ja draaman tutkimusta. Lapsuuteni ja nuoruuteni ykkösharrastuskaan ei itseasiassa ollut tanssi vaan musiikki, mistä onkin työurallani tanssin ja teatterin parissa ollut paljon hyötyä. Tällä hetkellä omassa työssäni pääsen aina välillä yhdistämään tanssia, teatteria ja musiikkia ja työskentelemään yhdessä monen alan opettajien kanssa yhteisissä projekteissa. Musiikkiteatteri ja musikaalit ovat etenkin viime vuosina olleet erityisen lähellä sydäntäni. Musiikkiteatterin viehätys lienee minulle tekijänä nimenomaan siinä, että se on taidemuoto, jossa niin teatteri, tanssi kuin musiikkikin ovat tasavertaisia ja kaikki yhtä tärkeitä.

Lukiossamme toteutetut musiikkiteatteriin liittyvät yhteisprojektit ovat olleet työni suola ja sokeri, sillä parhaimmillani olen taiteilijaopettajana, kun saan tehdä töitä yhdessä muiden taiteilijaopettajien kanssa. Yhdessä me olemme enemmän ja opimme toisiltamme. Kollegiaalinen tuki ja turva on minulle äärimmäisen tärkeää, sillä yhdessä luotettavien kollegoiden kanssa me pystymme luomaan itsellemme ja opiskelijoillemme sen luottamuksen turvallisen ilmapiirin mitä taiteen tekemisessä tarvitaan. Ja silloin meillä kaikilla on mahdollisuus onnistua ja voimaantua taiteen tekemisestä.

Olen aina ollut kova tekemään töitä, antanut työlleni paljon niin aikaani kuin energiaanikin ja pyrkinyt aina tekemään parhaani työsaralla. Olen tehnyt aina töitä omalla persoonallani ja siksikin työ on yhtä kuin minä. ”Koirien ajama kettu”-haastattelukirjassa ohjaaja Leea Klemolalta kysyttiin, minkälainen on näyttelijän kannalta hedelmällinen työtilanne ohjaajan kanssa. Myös hän puhuu epävarmuuden tilasta ja luottamuksen tärkeydestä.

hipsut_oranssi.pngTyö on minun mielestäni mahdotonta, jos ohjaaja ei ole tietoinen siitä kuinka suuri valta sillä on jo asemansa puolesta. Minä olen kokenut epäoikeudenmukaisena tilanteen, jossa minua katsotaan mutta minä en voi katsoa takaisin. --- On vaikea puolustaa omaa työtään, jos toinen sanoo, että huonolta näyttää. Se on mielestäni aina ollut asetelmana ihan hirvittävän epäoikeudenmukainen. Klemola, L. 1998. Ettei eläisi ittensä vieressä. Teoksessa K. Korhonen (toim.) Koirien ajama kettu, 129‒153. Helsinki: Like.

Myös opettajan ja esimiehen välinen asetelma voi olla kuin Klemolan kuvaama ohjaajan ja näyttelijän välinen epäoikeudenmukainen tilanne, jossa toinen, ylempi, katsoo ja sanoo että huonolta näyttää, mutta alainen ei voi katsoa takaisin ja puolustautua. Tällaisen kohtelun jälkeen taiteilijaopettajana toimiminen samassa yhteisössä, saman esimiehen valvovan silmän alla, voi muuttua hyvin vaikeaksi. 

Taiteilijuutta pitäisi ruokkia tekemällä taidetta, muuten taiteilijuus ainakin minussa kuihtuu. Jos työlleen omistautunut taiteilijaopettaja ei omassa työssään pääse tekemään taidetta niin kuin haluaisi vaan sen sijaan joutuu kohtaamaan epäluottamusta, kritiikkiä tai henkilökohtaisuuksiin menevää arvostelua voimatta puolustautua, se jättää syvät jäljet ja vahingoittaa niin taiteilijuutta kuin taiteilijaopettajuuttakin. Tällaisessa tilanteessa, vaikka opettaja kokisikin olevansa taideopettaja ja edelleen ihan hyvä sellainen, voi taiteilijaopettajuus hänessä olla – jos ei nyt ihan kuollut, niin pahasti henkitoreissaan.

Taideopettajien johtaminen on monessa suhteessa erilaista kuin esimerkiksi akateemisten alojen opettajien johtaminen. Siinä missä kemian tai historian opettaja opettaa asioita, kaavoja ja tapahtumia, taideopettajan suhde opetettavaan asiaan on paljon henkilökohtaisempi. Taideopettaja elää opettamaansa asiaa vahvasti ja henkilökohtaisesti, antaa itsestään, herkistyy, eläytyy ja liikuttuu. Taiteen kanssa työskennellessä tunteet ovat aina pelissä mukana, myös opettajalla. Esittävän taiteen opettajan persoona on hänen instrumenttinsa ja siksikin taideopettaja helposti ottaa työhönsä kohdistuneen kritiikin kovin henkilökohtaisesti: Kun taiteilijaopettajaa arvostellaan, arvostellaan väistämättä samalla hänen persoonaansa mikä voi olla monelle yllättävän tuhoisaa. Kokemukseni mukaan hyvä esimies tunnistaa tämän ja osaa kuunnella alaisiaan herkällä korvalla. Jos esimies on itsekin taideopettaja, kuten taideoppilaitoksissa usein on, hänellä on omaa kokemusta tästä työn henkilökohtaisuudesta ja parhaimmillaan myös kykyä ottaa huomioon alaistensa herkkyys suhteessa omaan työhönsä.

Väitteeni onkin, että taiteilijaopettajuus kuolee hyvin pienestä. Siksipä taideopettajien esimiehien tulisi tunnistaa taideopettajuuden erityislaatuisuus ja luoda alaisilleen sellainen samanlainen turvallinen ympäristö kuin mitä opettaja oppilailleen, tai ohjaaja näyttelijöilleen, pyrkii luomaan. Meillä kaikilla luovan työn tekijöillä pitäisi olla tila, jossa voi kokeilla ja ottaa riskejä, hypätä vaikka ei tietäisi mihin hyppy laskeutuu, sillä vain sitä kautta voimme luoda jotain uutta.

Tästä asiasta minun oli pakko kirjoittaa, koska pelkään että muuten se viimeinenkin taiteilijuus minussa kuolee kokonaan. Luottamuksen tilan uudelleenrakentaminen ottaa varmasti aikaa enkä vielä pysty sanomaan onko sen korjaaminen edes mahdollista. Nuorille opiskelijoilleni yritän aina vakuuttaa, että elämä jatkuu, vaikka välillä tulisi mokailtua tai epäonnistuttua ja samaan haluaisin uskoa itsekin.

Uuteen nousuun?

Viimeisin vuosi on ollut elämässäni raskas ja vaikea myös siviilipuolella. Mutta kaiken epätoivon ja ahdistuksen keskellä olen kuitenkin myös löytänyt uudelleen jotain, josta saan valtavasti voimaa ja energiaa. Nimittäin tanssimisen. Vuosikausia olen ollut vain tanssinopettaja ja oma tanssiminen ja tanssijuus on jäänyt jonnekin taka-alalle ja unohduksiin. Mutta nyt olen löytänyt vihdoin taas ryhmän, jossa itsekin voin tanssia. Paikan, jossa minun ei tarvitse olla opettaja vaan joku muu kantaa vastuun toiminnasta. Yhteisön, jossa saan olla tasavertainen ja arvostettu jäsen. Olen ehkä tietyllä tavalla tekemässä paluuta juurilleni ja ehkäpä, jos oikein hyvin käy, löydän tien takaisin sinne taiteilijuuteni alkulähteelle. Vuosien tauon jälkeen olen myös taas itse päässyt esiintymään, mikä on sekin ollut yllättävän palkitsevaa. Tanssiminen yhdessä toisten kanssa on tällä hetkellä ehkä parasta mitä tiedän, sillä tanssiessani en ehdi miettiä muita murheitani. Ja se on hirvittävän vapauttavaa.

Toivoisin että kaiken tämän jälkeen voisin ehkä tanssimisen ja uusien opintojen avulla löytää taiteilijuuden itsestäni uudestaan. Näiden YAMK-opintojen myötä toivon löytäväni uutta näkökulmaa sekä taiteen tekemiseen että sen opettamiseen. Olen ollut aina kovin kiinnostunut taiteen tutkimisesta ja erilaisista taiteen teorioista ja tähän tiedonjanoon YAMK-opinnot ovatkin jo tarjonneet helpotusta. Uskon, että tulevaisuudessa minun on helpompi opettaa – ja ehkä myös tehdä – taidetta kun yritän ensin ymmärtää sitä.

Kuvituskuva

KUVA: Liina Siimes

Lähteet