Oulun ammattikorkeakoulu
ePooki 118/2020

Oulun koulun opit käytäntöön

21.12.2020 ::

Metatiedot

Nimeke: Oulun koulun opit käytäntöön. Teoksessa K. Virolainen, S., Kekäläinen & S-L. Halme (toim.) Sydämen kultainen kosketus – aurinko nousee Oulusta. Hyvinvoinnin, terveyden ja hoitotyön edistäjät

Tekijä: Tokola Eeva

Aihe, asiasanat: historia, hoitotyö, koulutus, sairaanhoitajat, työnkuva

Tiivistelmä: 40 vuoden aikana tapahtuneeseen sairaanhoitajan aseman ja työn muutokseen kuuluu kaikkea lakimääräyksistä asiantuntijuuden kehittämiseen. 1970‒80-luvuilla haettiin teoreettista oppia kesäyliopistojen ja Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen täydennyskoulutuksista ja Oulun yliopistollisen sairaalan hoitotyön koulutuksista. 1990-luvulla esiteltiin ensimmäiset näyttötutkinnot. Artikkeli käsittelee noita muutoksia henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Julkaisija: Oulun ammattikorkeakoulu, Oamk

Aikamääre: Julkaistu 2020-12-21

Pysyvä osoite: http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2020120299074

Kieli: suomi

Suhde: http://urn.fi/URN:ISSN:1798-2022, ePooki - Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut

Oikeudet: CC BY-NC-ND 4.0

Näin viittaat tähän julkaisuun

Tokola, E. 2020. Oulun koulun opit käytäntöön. Teoksessa K. Virolainen, S., Kekäläinen & S-L. Halme (toim.) Sydämen kultainen kosketus – aurinko nousee Oulusta. Hyvinvoinnin, terveyden ja hoitotyön edistäjät. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 118. Hakupäivä 28.3.2024. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2020120299074.

40 vuoden aikana tapahtuneeseen sairaanhoitajan aseman ja työn muutokseen kuuluu kaikkea lakimääräyksistä asiantuntijuuden kehittämiseen. 1970‒80-luvuilla haettiin teoreettista oppia kesäyliopistojen ja Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen täydennyskoulutuksista ja Oulun yliopistollisen sairaalan hoitotyön koulutuksista. 1990-luvulla esiteltiin ensimmäiset näyttötutkinnot. Artikkeli käsittelee noita muutoksia henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Valokuva, jossa opiskelijoita luokassa.

KUVA: Areipa.lt/Shutterstock.com

Olen ”täysiverinen” Oulun koulun kasvatti. Olen suorittanut kaikki hoitoalan tutkintoni Oulussa: sairaanhoitaja -68, erikoissairaanhoitaja -71, sairaanhoidonopettaja -75, sairaanhoitajajohtaja -79 ja hoitotieteen maisteri -95. Oppiäitini ovat Annikki Karjalainen sairaanhoitajan ja osastonhoitajan tehtäviin, Onerva Kainua ylihoitajan tehtäviin ja Annikki Lämsä sairaanhoidon opettajan työhön, kukin persoonallisuutensa ja aikakautensa hengen mukaisesti. Karjalaisen Annikilta ja Onervalta opin lääkärin ja esimiehen määräysten kunnioittamisen ja vastuun- ja velvollisuudentunnon, mukaan lukien eräänlaisen alamaisuuden; Lämsän Annikilta luvan älylliseen irrotteluun, luovaan hullutteluun ja ennakkoluulottomaan kokeiluun. Ja tuota kaikkea olen sitten eri vuosikymmenillä toteuttanut työelämässä sairaanhoitajana, osastonhoitajana, ylihoitajana, vanhainkodin johtajana, sairaanhoidon opettajana ja lehtorina toimiessani yli 40 vuotta kestäneen työrupeamani aikana. 

Iines Kuittinen oli rehtorina, kun valmistuin sairaanhoidon opettajaksi ja aloitin opettajan urani Oulun sairaanhoito-opistossa sairaanhoitajajaostossa vuonna 1975. Vuodesta 1979 alkaen toimin Raahen aluesairaalan ylihoitajana, jossa minulla oli mahdollisuus yhdessä osastonhoitajien kanssa kehittää potilaiden hoitoa. 1980-luvun alkuvuosina opetin sairaanhoito-oppia sivutoimisena tuntiopettajana tuolloin toimintansa aloittaneessa Oulaisten terveydenhoito-oppilaitoksessa, jossa sitten vuodesta 1989 alkaen vierähti lehtorin virassa seitsemän vuotta 1990-luvun puoliväliin asti. 

”Kotisairaalani” oli vuonna 1967 avattu Raahen aluesairaala. Toimin siellä eri nimikkeillä parikymmentä vuotta ja 1990-luvulla sairaanhoidon oppilaiden ja opiskelijoiden käytännön ohjaajana aluksi Oulaisten terveydenhuollon oppilaitoksen, myöhemmin 2000-luvulla Oulun Aikuiskoulutuskeskuksen lehtorin virassa. Sosiaalihuollon toimintaympäristön omaleimaisuuteen tutustuin Raahen kaupungin vanhainkodin johtajan tehtävissä 1990-luvun lopulla. Kotihoidon työympäristökin tuli tutuksi 2000-luvun alussa Oulun kaupungin kotihoidon aluekoordinaattorin (ylihoitajan) tehtävissä. Kaikissa työpaikoissa olen osallistunut kehittämisprojektien toteuttamiseen muun muassa yhdistetyn kotihoidon (kotisairaanhoito ja kotipalvelu), keskiasteen koulu-uudistuksen ja aikuisten näyttötutkintojen alueella. 

Olen saanut osallistua 40 vuoden aikana tapahtuneeseen sairaanhoitajan aseman ja työn muutokseen lääkärinmääräysten kuuliaisesta toteuttajasta itsenäiseksi hoitotyön asiantuntijaksi. 1970‒80-luvuilla haettiin teoreettista oppia kesäyliopistojen ja Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen täydennyskoulutuksista sekä Oulun yliopistollisen sairaalan hoitotyön koulutuksista, joiden järjestämisestä kiitos silloiselle johtavalle ylihoitajalle Arja Auralle. Hoitotieteelliseen käsitteistöön ja teorioihin perehdyin Oulussa hoitotieteen laitoksella maisteriopintojen yhteydessä. 

Lääkärin määräysten toteuttaminen ja hyvä perushoito oli kunnia-asia

Lääkärin kierto rytmitti hoitajien työtä 1960‒70-luvuilla. Ylilääkäri oli kierrolla pääroolissa. Hän puhutteli potilaan ja sitten keskusteli pikkulääkärien kanssa. Sairaanhoitaja pysytteli sivummalla ja kuunteli keskustelua poimien siitä lääkärinmääräykset lääkärin määräyskirjaan. Jos ylilääkäri kysyi jotakin, siihen vastattiin. Oma-aloitteisesti ei sanottu mitään. Kierron jälkeen pidettiin niin sanottu kiertoraportti, jossa tehtävät jaettiin aamuvuoron sairaanhoitajalle, apuhoitajille ja sairaala- apulaiselle. Ennen päiväraporttia kokoonnuttiin kansliaan ja vastaava (kiertävä) sairaanhoitaja kirjasi määräysten toteuttamisen ja potilashuomiot huomiointikaavakkeisiin, joista sitten piti suullisen raportin seuraavaan työvuoroon tuleville. Raportti palveli myös uusien käytänteiden tiedotus- ja perehdytystilaisuutena. 

1980-luvulla alettiin korostaa sairaanhoitajan roolia potilaan puolesta puhujana. Sairaanhoitaja alkoi kierrolla kertoa lääkärille potilaan voinnin, jos potilas ei itse pystynyt kertomaan.1990-luvun alussa alettiin kokeilla niin sanottua kansliakiertoa. Sairaanhoitaja auttoi potilaan lääkärinkansliaan, jossa lääkäri tutki potilaan ja antoi suullisesti määräyksensä. Paperiset potilasasiakirjat ja lääkärin määräyskirja poistuivat lopullisesti käytöstä vasta 2010-luvun alussa, kun sähköinen potilaskertomus otettiin käyttöön. Lääkärit alkoivat kiertää yksin ja kirjata itse tutkimus- ja hoitomääräykset suoraan sähköiseen potilasasiakirjaan. Samalla hoitajat siirtyivät niin sanottuun hiljaiseen raporttiin, jossa kukin työvuoroon tuleva luki jokaisen potilaan voinnin ja hoitomääräykset suoraan potilaskertomuksesta. Eri henkilöstöryhmien välinen suullinen vuorovaikutus jäi näin minimiin. 

Lääkärin kierto, lääkehoidon ja sairaanhoidollisten toimenpiteiden toteuttaminen, potilaiden kotiutukseen ja uusien potilaiden vastaanottoon liittyvät tehtävät sekä suulliset raportit lääkärin kierron jälkeen ja työvuorojen vaihtuessa täyttivät sairaanhoitajan työvuoron. Apuhoitajien vastuulla oli hyvän perushoidon toteuttaminen: ihon puhtaus ja suun hoito, puhdas ja sileä vuode, hyvä ruoka ja asentohoito kääntökiertoineen - siinä perushoidon ja makuuhaavojen ehkäisyn aakkoset. Ruuanjako, syöttämiset, aamupesut ammekylpyineen, suihkutuksineen ja sängyn petauksineen sekä huuhteluhuonetyöt toistuivat tunnontarkasti joka aamu apuhoitajien suorittamana potilasmäärästä riippumatta. 

Työpuku ja puhuttelu ilmaisi aseman 1970-luvulla

Selkeimmin asemaa työyhteisössä osoitti työpuvun väri ja puhuttelu. Työpukujen värit ja mallit toki muuttuivat vuosikymmenten kuluessa, mutta asema sairaalahierarkiassa pysyi samana pitkään. Alkuaikoina lääkäriä teititeltiin tai puhuteltiin kolmannessa persoonassa tai passiivissa: ”mennäänkö... otetaanko...” Leikkaussalissa, synnytysosastolla ja poliklinikalla lääkärit käyttäytyivät vapaammin kuin vuodeosastoilla: jopa ylilääkäreitä sinuteltiin. Ylihoitaja opasti 1970- luvulla uutta sairaala-apulaista: ”seuraile, ketä muut teitittelevät...” 1980-luvulla sinuttelu yleistyi kaikkien ammattiryhmien välillä. Lääkärit pitivät kuitenkin edelleen kahvitaukonsa ylilääkärin kansliassa ja ruokasalissa heillä oli (ja taitaa olla vieläkin) oma pöytänsä. Potilaskeittiö toimi hoitajien sosiaalitilana 1980-luvun alkuun asti. 

Lääkärin ja sairaanhoitajan välinen tehtäväraja oli selkeä. Lääkärin sana oli laki. Lääkärin määräykset toteutettiin kyselemättä. Ainoastaan silloin, kun esimerkiksi lääkemääräys oli potilaalle vaarallinen, sairaanhoitaja saattoi kieltäytyä sitä toteuttamasta. Sairaanhoitajan oli vaikea, lähes mahdoton puuttua lääkärin tekemisiin. Mieliin palaa humalassa ja lääketokkurassa päivystänyt lääkäri. Kaikki tiesivät asian, mutta kukaan ei puuttunut. Ei lääkärikollegat eikä esimieskään. ”Sydäntä särki katsoa vierestä, kun humalainen lääkäri yritti saada tippaa suoneen ja potilas vaikeroi”, muistelee eräs sairaanhoitaja. 1980-luvulla alkoi ilmetä lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöä myös hoitajien keskuudessa. 

Potilaslaki toi potilaallekin oikeuksia

1960‒70-luvuilla ei keskusteltu potilaan oikeuksista. Lääkäri tiesi, mikä potilasta vaivasi ja hän määräsi hoidon. Oli itsestään selvyys, että potilasta kohdeltiin hyvin ja että häneen eteensä tehtiin kaikki voitava. Ja että potilaan etu meni oman edun edelle. Ylitöihin jäätiin, jos potilaan hoito sitä vaati. Ei siihen tarvittu lainsäädäntöä. Tämä tarkoitti sisäistä velvollisuutta toimia ammatin eettisten periaatteiden mukaan. Potilaan hyvä kohtelu ja ammatillinen toiminta kuuluivat työmoraaliin. Siihen kasvettiin jo oppilasaikana ja ensimmäisten työvuosien aikana mallioppimisena kokemustiedon siirtyessä kokeneemmalta työntekijältä aloittelijalle. Jokaisella osastolla oli omat oppiäidit, joita muistellaan. Ammattinimikkeellä ei ollut väliä. Se, joka osasi neuvoi tulokasta, olipa hänen ammattinimikkeensä mikä tahansa. Ja se teki, joka osasi. 

Vastuun oikeudellisesta puolesta ei juuri puhuttu. 1960-luvun ammattikoulutuksesta muistetaan rikoslaki vaitiolovelvollisuuden rikkomisen yhteydessä ja laki sairaanhoitotoimen harjoittamisesta. Lääkintöhallitus myönsi oikeuden harjoittaa sairaanhoitajan ammattia itsenäisenä yrittäjänä tai toisen palveluksessa. Alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö olivat yleisimmät syyt, joiden vuoksi oikeutta sairaanhoitajan ammatin harjoittamiseen rajoitettiin tai oikeus menetettiin. Vasta 80-luvulta muistetaan ensimmäinen tapaus, jossa hoitaja menetti lupansa määräajaksi alkoholin käytön vuoksi. Samoihin aikoihin ylihoitaja alkoi tarkistaa lääkintöhallituksen rekisteristä työhön pyrkivien hoitajien ammatinharjoittamisoikeuden. Siihen asti oli riittänyt tutkintotodistusten esittäminen. 

1990-luvun alussa voimaan tullut Potilaslaki määritteli potilaan oikeuden hyvään hoitoon ja kohteluun sekä ymmärrettävän tiedon saantiin itseään koskevassa tutkimuksessa ja hoidossa ja hoidon jatkumisessa. Ensimmäistä kertaa potilailla oli lakiin perustuva oikeus tulla kuulluksi hoitoaan koskevassa päätöksenteossa, velvoittihan laki toimimaan yhteisymmärryksessä potilaan kanssa. Tämä velvoitti lääkäriä kertomaan potilaalle tutkimuksista ja hoidosta. Lisäksi terveyden- ja sairaanhoitoonsa tyytymätön potilas sai tehdä muistutuksen terveydenhuollon toimintayksikössä terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle. Hoitoratkaisuihin tyytymättömälle potilaalle tuli myös oikeus tehdä kantelu lääninhallitukseen. Sairaaloihin ja terveyskeskuksiin perustettiin potilasasiamiehen virkoja. Heidän tehtävänsä oli opastaa potilaita käyttämään oikeuksiaan esimerkiksi hoidosta johtuvan potilasvahingon korvausten hakemisessa. 

Hoitotyön itsenäinen asema sairaalan hallinnossa mahdollisti hoitotyön kehittämisen 1980-luvulta alkaen

Ylilääkäri johti erikoisalansa lääketieteellistä toimintaa tuomalla käytäntöön uusia tutkimus- ja hoitolaitteita ja hoitomenetelmiä potilaiden hoitoon. Hoitohenkilökunnan tehtävänä oli toteuttaa lääkärin antamat potilaan hoitoa koskevat määräykset osastonhoitajan johtamana. Ylihoitaja oli johtavan lääkärin alainen tehtävänään huolehtia hoitohenkilökunnan hankkimisesta, koulutuksesta ja sairaalan sisäisestä tiedonkulusta. Alkuaikoina 1960‒70-luvuilla lääkärit pitivät hoitajille luentoja sairauksien tutkimuksista ja hoidoista. Tämän lisäksi hoitohenkilöstö osallistui vuosittain oman alansa valtakunnallisille koulutuspäiville. 

Talouspäällikkö ja johtava lääkäri johtivat sairaalan toimintaa ja vastasivat talousarviosta liittohallitukselle. Sairaalan johtoryhmässä ylihoitajalla oli 1960‒70-luvuilla lähinnä kuuntelijan rooli voidakseen tiedottaa osastonhoitajille hoitohenkilökuntaa koskevista uusista asioista. Ylilääkärit pitivät johtavan lääkärin johdolla palaverejaan ja suunnittelivat työtään. Osastonhoitaja kuuli sitten ylilääkäriltä ja osastonlääkäreiltä uudesta toiminnasta. 

1980-luvulla hoitohenkilöstön asema sairaalan hallinnossa vahvistui ylihoitajan saadessa oman alansa asioiden esittelyoikeuden liittohallituksessa lääkärikunnan vastustuksesta huolimatta. Hoitotyön itsenäiseksi toiminnaksi määriteltiin uudistetussa johtosäännössä se työ potilaan kokonaishoidossa, ”jota hoitohenkilöstö tekee lääkärin välittömästä valvonnasta riippumatta koulutuksensa ja asiantuntemuksensa puitteissa”. Hoitotyötä alettiinkin kehittää määrätietoisesti ylihoitajan johdolla 1980-luvulla. Alettiin pitää hoitotyön omia koulutuksia ja kokouksia ja laatia vuosittainen hoitotyön toimintasuunnitelma. Osastonhoitajien tehtäväkuva ja vastuu laajeni näin potilaan lääketieteellisen hoidon käytännön toteuttamisesta hoitotyön kehittämisestä vastaamiseen. Ylihoitajat ja ylilääkärit tekivät työtään persoonallaan, joten osastonhoitajat joutuivat taipumaan monenlaisiin uudistuksiin ja saamaan henkilökuntansa mukaan. Osastonhoitajat olivat kuin kahden tulen välissä: toiselta puolen lääkärikunta toi uusia hoitomenetelmiä toimeenpantavaksi ja opeteltavaksi, ja toisaalta ylihoitaja vaati potilaan hoitotyön suunnittelemista ja systemaattista kirjaamista. Osastonhoitajat tunsivat henkilökuntansa ja käytännön mahdollisuudet muutosten toteuttamiseen omassa yksikössään. Sopiva määrä muutosvastarintaa piti muutostahdin järkevissä puitteissa. 

Potilaan hoitotyön suunnittelu aloitettiin 1980-luvulla

Osallistuin vuonna 1985 Helsingissä Sairaanhoitajaliiton järjestämään kansainväliseen koulutukseen, jossa kuulin ensimmäisen kerran sanan ”nursing plan”. Samaan aikaan hoitotieteen opetusta aloiteltiin Oulussa. Hoitotiede 1 ja Hoitotiede 2 monisteissa esiteltiin hoitotieteen peruskäsitteet: ihminen, ympäristö, terveys ja hoitaminen. Näistä monisteista opiskelimme uusia käsitteitä. Sairaanhoitajakoulutuksessa oli kuultu Eriksonin prosessimallista. Oulussa pidettiin kerran kuussa nursing club -kokouksia, joissa perehdyttiin uuteen käsitteistöön ja teoriamalleihin. Näiden koulutusten ansiosta alettiin pikkuhiljaa kiinnostua potilaan taustasta ja kotioloista, kuten kenen kanssa asuu, tuleeko vesi ja asuuko yksin. Poliklinikan ja vuodeosaston sairaanhoitajista muodostettiin työryhmä, joka laati Sairaalaliiton mallia mukailevat uudet hoitosuunnitelmalomakkeet. Ne ohjasivat hoitojaksokohtaiseen hoitotyön suunnitteluun. Siihen asti potilaan hoitoa oli hahmotettu vain työvuorokohtaisesti. Nyt tavoitteena oli jo tulovaiheessa jäsentää hoitoa koko hoitojaksolle, ja kotiutusvaiheessa arvioida potilaan kotiutuskelpoisuutta ja kotona pärjäämistä. Toisena tavoitteena oli parantaa potilaan tutkimukseen ja hoitoon liittyvän tiedon siirtyminen hoitojaksosta toiseen ja sairaalan sisällä työyksiköstä toiseen. Alettiin tehdä myös hoitajan tiedote jatkohoitopaikkaan, millä haluttiin turvata hoidon jatkuvuus kotiutuksen jälkeenkin. 

Uudet hoitotyön lomakkeet ja mallihoitosuunnitelmat ohjasivat hoitotyön toteutumista 1980-luvulla

Perinteiset huomiointikaavakkeet ”ei erik.”-merkintöineen uusittiin hoitotyön prosessimallin mukaisiksi. Samaan lomakkeeseen kirjattiin lääkärin hoitomääräykset poliklinikalta osastolle, potilaan taustatiedot kotioloineen ja elämäntapoineen sekä hoitotyön suunnitelma koko hoitojaksolle. Päivittäiseen hoitosuunnitelmalomakkeeseen kirjattiin hoidon toteuttaminen eli ongelmat ja tavoitteet, lääkärinmääräykset ja muut hoitokeinot sekä hoidon seuranta ja arviointi. 

Lomakkeisto helpotti myös kotiutuksen suunnittelua ja toteutusta. Kotiuttavalla sairaanhoitajalla oli nyt tiedossa, minkälaisiin oloihin potilas kotiutuu ja onko siellä apua saatavissa. Samaan lomakkeeseen tehtiin myös hoitojaksokohtainen loppuarviointi ja jatkohoitosuunnitelma. Ne mahdollistivat vuoronvaihtoraporteilla aikaisempaa kokonaisvaltaisemman kuvan antamisen uusista potilaista. Moninkertainen hoitotietojen kirjaaminenkin väheni. Sairaanhoitaja kirjasi lääkärinmääräykset kierrolla suoraan hoitosuunnitelmalomakkeeseen, ja lääkäri vahvisti nimikirjaimin kunkin potilaan määräykset. Usein sairaanhoitaja ehti kirjata myös lääkemääräykset ja tutkimukset entistä kuumekurvaa vastaavaan tutkimukset ja hoidot/kliinisen tilan seuranta -lomakkeeseen. 

Raportti pidettiin suoraan hoitosuunnitelmalomakkeista. Lääkärin määräysten siirtäminen lääkärinmääräyskirjasta kuumekurvaan ja huomiointikaavakkeeseen jäi nyt pois. Nämä uudet lomakkeet arkistoitiin hoitojaksokohtaisesti jatkuvaan potilaskertomukseen ja arkistokansioon konseptipaperin sisään nidottuina. Aikaisemmin käytössä olleet huomiointikaavakkeet oli laitettu irrallisina arkistokansioon, josta niitä saattoi hävitä. 

Kirurgisella osastolla laadittiin hoitosuunnitelmamalleja tavallisimmille sairausryhmille: appendicectomia (umpisuolenpoisto), herniotomia (tyräleikkaus), suonikohjuleikkaus, sappileikkaus, pankreatiitti ja niin edelleen. Ne helpottivat kokonaiskuvan hahmottamista ja olivat mallina kyseistä sairautta sairastavien potilaiden sairaanhoidon ja elämäntapaneuvonnan suunnittelulle, toteuttamiselle ja arvioinnille. Suunnitelmia käytettiin myös uusien työntekijöiden perehdytykseen ja oppilasohjaukseen. Ja osastosulkujen aikana mallisuunnitelmat olivat korvaamaton apu toisella osastolla. Kirjoitustyö otettiin huomioon työnjaossa. Osastonhoitaja järjesti aikaa mallihoitosuunnitelmien laatimiseen. Ja nimetty sairaanhoitaja kirjoitti välinevarastossa. 

Terveyskasvatus ja potilasneuvonta keskiöön 1980-luvulla

Lääkintöhallitus antoi kesällä 1978 ohjeet sairaaloille potilasneuvonnan ja terveyskasvatuksen tehostamiseksi. Sairaaloihin nimettiin terveyskasvatuksen yhdyshenkilöt, joiden tehtävänä oli avustaa hoitohenkilöstöä laatimaan yksiköihin suunnitelma terveyskasvatuksen nivomisesta osaksi potilasneuvontaa. Valistusmateriaalia sai tilata Terveyskasvatuksen neuvottelukunnasta. Perinteisesti yleinen terveelliseen ravitsemukseen, liikuntaan ja tupakointiin liittyvä valistus oli kuulunut terveyssisarien työhön. Sairauden hoitoon liittyvä neuvonta miellettiin sairaalan tehtäväksi. 

Sairaalaliiton ohjeen mukaan ”jokainen työntekijä osallistuu potilaan ohjaukseen toimenkuvansa mukaisesti”. Tähän asti vain lääkäri oli vastannut potilaan kysymyksiin ja antanut harkintansa mukaan suullisia ohjeita potilaalle jatkohoidosta. Tämä uusi ”virallinen ohje” antoi sairaanhoitajille ”luvan” osallistua potilaan ohjaukseen. Tavoitteena oli, että potilaat saivat sairautensa hoidon liittyvän neuvonnan lisäksi myös ohjausta terveellisiin elämäntapoihin. 

Osastoille nimettiin vastuuhoitajat potilasneuvonnan kehittämiseen. Oli diabetesvastaava, infarktivastaava, aivohalvauspotilaan hoito ja kuntoutusvastaava, lääkevastaava ja niin edelleen. Poliklinikalla aloitetun neuvonnan piti jatkua eteenpäin. Eri potilasryhmille laadittiin sisältörunkoja, joissa oli poliklinikan ja vuodeosaston osuudet. Potilaille näytettiin Terveyskasvatuksen keskuksen julkaisemia videoita terveellisistä elämäntavoista eri sairauksissa. Tehtiin myös itse videoita. 

Sairaanhoitajaoppilaiden opetusohjelmaan kuului terveyskasvatus ja potilasneuvonta ja osastotuntien pito. Mieleen on jäänyt sisätautiosastolta eräs ylipainoinen, tupakkaa polttava diabeetikko, joka oli aina valmis osallistumaan oppilaiden osastotunteihin... Ja tunnin jälkeen lähti tupakalle ja kanttiiniin munkkikahville! 

Infarkti- ja diabetespotilaiden neuvonta kliinisen erityisosaamisen edelläkävijänä

1980-luvun alussa keskitettiin uusien diabetes- ja infarktipotilaiden systemaattinen neuvonta koko talossa yhdelle sairaanhoitajalle. Hän huolehti edellä mainittujen potilasryhmien ja heidän omaistensa perusopetuksen järjestämisestä ja antamisesta osastoilla ja seurantakäyntien yhteydessä tarkkaili hoidon onnistumista ja tarvittaessa antoi lisäohjeita. Varsinkin omaisten mukanaoloa neuvonnassa pidettiin erittäin tärkeänä. Neuvonta toteutui pääasiassa yksilöohjauksena. Opetuksen sisältö määräytyi yksilöllisten tarpeiden, omaksumis- ja sopeutumiskyvyn, hoitotavoitteen ja hoitomuodon mukaan. Periaate oli, että jokaiselle opetettiin ne asiat, jotka olivat hänen sairautensa hoidolle välttämättömät. Neuvontamateriaalina käytettiin Sairaalaliiton, SITRA:n ja Sydäntauti- ja Diabetesliiton diasarjoja, videoita, oppaita ja ohjelehtisiä. Käytössä oli myös Ravitsemusterapeuttiyhdistyksen ruokavaliomallit. Sisätautiosastolle järjestettiin diabetespotilaille oma keittiö- ja ruokailutila, jossa he annostelivat itse ruokansa. Vastuulääkärinä oli ylilääkäri. Diabetes-infarktihoitaja huolehti näiden potilasryhmien hoitosuunnitelmista vuodeosastoilla ja poliklinikalla. 

Infarktipotilaille järjestettiin myös ryhmävalmennusta sairaalan viidennen kerroksen kokoushuoneessa. Emäntä piti esityksen ravinnosta, lääkintävoimistelija liikunnasta, lääkäri tutkimuksista ja lääkehoidosta, sosiaalityöntekijä yhdistystoiminnasta ja etuuksista jne. Kunkin illan teeman jälkeen vaihdettiin kokemuksia infarktipotilaana elämisestä. 

1990-luvulla potilaan suunnitelmallinen neuvontatyö laajeni myös muihin potilasryhmiin. Poliklinikoille tuli edellisten lisäksi lääkärin kanssa työparina toimivat reumahoitajat ja astmahoitajat. Ohjausmateriaalina käytettiin potilasliittojen oppaita. Hoitajien vastaanotot lääkärikäyntien välillä yleistyivät. 

Kohti potilaskeskeistä hoitotyötä omahoitajamallin avulla

Tehtäväkeskeinen työnjako oli 1970-luvulla vallitsevana työnjakomenetelmänä. Työvuorokohtaisesti sovittiin, kuka hoitaja on ”on vastaavana hoitajana” eli kiertää, kotiuttaa ja ottaa uudet potilaat vastaan sekä pitää raportin, kuka on lääkkeissä, kuka tekee sidekierron, kuka huolehtii leikkauspotilaista, ketkä huolehtivat perushoidosta, ruuanjaosta, vuodehuollosta ja niin edelleen. Jokainen huolehti tietyn ”siivun” potilaan tarvitsemasta hoidosta. 

1980-luvun puolivälissä siirryttiin työryhmätyöskentelyyn. Osasto jaettiin kahteen ”moduuliin”, joissa oli omat pysyvät hoitajat pitemmän aikaa. Hoitajat tunsivat potilaansa aikaisempaa paremmin ja alkoivat harjoitella omahoitajatyöotetta. Jokaiselle potilaalle nimettiin omahoitajapari (sairaanhoitaja ja perushoitaja), joka huolehti oman potilaansa kokonaishoidon suunnittelusta ja toteutumisesta hoitojakson ajan. Omahoitaja laati hoitosuunnitelman ja huolehti, että potilaan kuntoutumiseksi tarvittavat hoitotyön keinot toteutuivat joka työvuorossa. Esimerkiksi että toispuoli-halvauksesta kuntoutuva potilas nousi istumaan ja itse ruokailemaan, pesi kasvonsa ja pukeutui itse, tarvittavat apuvälineet oli hommattu ja niin edelleen. Omahoitaja pyrki avustamaan potilastaan aamutoimissa, jolloin hän pystyi samalla arvioimaan toimintakyvyn edistymistä. Omahoitaja huolehti tarvittavat yhteydenpidot omaisiin ja mahdollisuuksien mukaan kotiutti potilaansa kirjaten hoitosuunnitelmaan loppuarvioinnin ja jatkohoidon järjestämisen. Hän osallistui myös kuntoutuspalavereihin. Omahoitajuus merkittiin hoitosuunnitelmaan, joten omaiset saivat häneltä tarkempaa tietoa potilaan toipumisesta ja kotiutussuunnitelmista. 

Oppilasopetusta ja näyttökokeita sairaalassa

Raahen aluesairaala toimi alusta asti Oulun sairaanhoito-oppilaitoksen ja 1980-luvulta alkaen Oulaisten terveydenhoito-oppilaitoksen käytännön opetuspaikkana. Oppilasopetus oli itsestään selvyys. Kaikki henkilöstöryhmät opettivat oppilaita toimenkuviensa mukaisesti. 1990-luvun puoliväliin asti sairaanhoidon opettajat tulivat oppilaiden mukana työyksiköihin opettamaan kädestä pitäen potilaan hoitamista ja tutkimusosastoilla tutkimusten tekemistä. Oppilailla oli jokaiselle viikolle opetussuunnitelman mukainen aihealue ja työtehtävät, jotka piti suorittaa. Niitä oli koulussa harjoiteltu. Työyksikön nimetty oppilasopetuksesta vastaa työntekijä huolehti arviointien keräämisestä. Hän osallistui myös loppuarviointiin ja arvosanan antamiseen. 

1990-luvulla tulivat ensimmäiset aikuisopiskelijoiden näyttötutkinnot perushoitajatutkintoon. Niitä mallina pitäen kokeiltiin sisätautiosastolla myös valmistuvan sairaanhoitajaryhmän kanssa näyttökoetta. Opiskelijat hoitivat itsenäisesti sovittujen potilashuoneiden potilaat kaikissa työvuoroissa mukaan lukien lääkärin kierrot ja raporttien pito. Näyttöjärjestely vaati ylimääräisiä ponnisteluja, mutta yhteisessä loppuarvioinnissa ne todettiin niiden arvoiseksi. Oppilaat saivat ikimuistoiset kokemukset tulevasta työstään ja vastuustaan ja monet työpaikan valmistuttuaan. 

Lähteet

Tokola, E. 2018. Muistimatka Raahen sairaalaan. Porukan henki. BoD – Books on Demand, Helsinki.