Oulun ammattikorkeakoulu
ePooki 57/2020

Taide ja minä

19.8.2020 ::

Metatiedot

Nimeke: Taide ja minä. Teoksessa E. Isomursu, P. Hoppu & J. Tötterström (toim.) Taidetta ja elämää

Tekijä: Vihelä Liisa

Aihe, asiasanat: pedagogiikka, taide

Tiivistelmä: Artikkelissa pohditaan taiteen näkymistä ja merkitystä kirjoittajan omassa elämässä.

Julkaisija: Oulun ammattikorkeakoulu, Oamk

Aikamääre: Julkaistu 2020-08-19

Pysyvä osoite: http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2020062345422

Kieli: suomi

Suhde: http://urn.fi/URN:ISSN:1798-2022, ePooki - Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut

Oikeudet: CC BY-NC-ND 4.0

Näin viittaat tähän julkaisuun

Vihelä, L. 2020. Taide ja minä. Teoksessa E. Isomursu, P. Hoppu & J. Tötterström (toim.) Taidetta ja elämää. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 57. Hakupäivä 20.1.2022. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2020062345422.

Artikkelissa pohditaan taiteen näkymistä ja merkitystä kirjoittajan omassa elämässä.

Kuva: Shutterstock

KUVA: Africa Studio/Shutterstock.com

Taide itsessään näkyy tekemisessäni luonnollisesti eniten musiikin kautta. Sitä se on ollut koko elämäni kohdusta saakka. Äitini soitti minua odottaessaan muun muassa Mozartin pianosonaattia nro. 11, K. 331 A-duuri. Se olikin minulle jotenkin erityinen kappale lapsuudessani. Jo ala-asteella opettelin sen ensimmäisenä sonaattinani. Muina soittimina minulla on ollut lisäksi cembalo ja viulu. Itsekseni olen opetellut soittamaan muun muassa rumpusettiä, marimbaa ja muita laattasoittimia sekä nokkahuiluja (sopraano-, altto- ja tenorinokkahuiluja.) Lisäksi harrastan jonkin verran piirtämistä, valokuvausta, kirjoittamista eri muodoissa ja kuorolaulua. Myös tanssia harrastin joskus nuorempana, mutta nykyään ”vartalotaide” on muuttunut koirakävelylenkeiksi ja kuntosaliryskeeksi.

Musiikissa lähimpänä minua ovat opettaminen ja yhteistyö etenkin laulajien kanssa. Olen toki tehnyt säestystyötä ja kamarimusiikkia muidenkin instrumenttien kanssa, mutta jotenkin olen ajautunut tähän laulajien laajaan joukkoon. Cembalon parissa on tullut joistakin projekteista orkesterikokemustakin.

Taide ja kulttuuri toimivat minulle välineinä kommunikoida ensinnäkin itseni kanssa. Olen sisimmältäni syvällinen pohdiskelija. Aivot raksuttavat koko ajan – lepäävätköhän unessakaan. Olenkin monesti omissa ajatuksissani. Tarvitsen sitä henkistä kasvua, mitä taiteesta saan. Rakastan värejä ja sävyjä visuaalisesti ja auditiivisesti, vaikka olen perusluonteeltani hieman harmaaseen melankoliaan taipuvainen. Musiikin, kirjoittamisen ja kuvataiteiden kautta pääsen lähimmäksi tunteitteni käsittelyä. Ne auttavat minua jäsentämään elämäni eri tilanteita paremmin kuin pelkkä rationaalinen ajattelu.

Toiseksi taiteen tekeminen eri muodoissaan toimii minulla myös opettamisen välineenä. Haluan jakaa siitä saamaani hyvää oppilailleni ja yleisölle, vaikka minua ei enää usein lavalla nähdäkään. Kun nähdään, en pidä siitä numeroa, eikä minusta löydy edes valokuvia. En nimittäin ole koskaan ajatellut tekeväni muuta kuin työtä, enkä koskaan huomaa pyytää ketään tallentamaan esityksiäni.

Solistinen pianisti en ole, mutta olen mielelläni mukana yhteissoittoprojekteissa. Tämän olen tunnistanut itsessäni jo varhaisaikuisuudessa. Harmi vain, että nuoruusopintojeni aikana pianistit olivat lähinnä yksin kopeissaan, koska 1980- ja 1990-luvun alun pianonsoiton opetussuunnitelmiin ei liiemmin kuulunut yhteismusisointi. Onneksi tilanne on muuttunut noista vuosista, ja miltei kaikki on mahdollista!

Taide osana ihmisen olemassaoloa… Me ihmiset emme ole robotteja ainakaan vielä. Olemme itsenäisiä, ajattelevia, tuntevia, henkisiä ja elollisia olentoja. Me tarvitsemme tunteillemme väylän kulkea. Toisilla se väylä on maalauspensseli, toisilla musiikki. Jotkut kirjoittavat, toiset rakentavat tai luovat uutta tieteen aloilla. Mietimme taannoin luennolla, onko yleisestä WC:stä irrotettu pönttö taidetta. Onhan se. Jokuhan senkin on suunnitellut luovasti omasta ajatusmaailmastaan! Tätä kysymystä minun ei tarvinnut kovin pitkään pohtia, jotta ymmärsin taiteen nivoutuvan jopa näin arkipäiväiseen asiaan. Me jokainen ymmärrämme taiteen omalla tavallamme. Vuorovaikutuksessa voimme rikastuttaa toisiamme ajatuksillamme taiteen olemuksesta.

Minun taiteellinen sosiaalisuuteni ja antini kulttuurisesti on pedagogiikka. Opetan täydestä sydämestäni ja annan oppilailleni kaiken sen taidon, mitä minulla on. Taiteen sosiaalinen vuorovaikutus on myös kykyä ymmärtää toisten näkemyksiä. Tähän olen saanut melko laaja-alaista kokemusta hyvin erilaisten oppijatyyppien opettaessa minua. Olen opettanut koko kirjoa: lapsista senioreihin, kotosuomalaisista monikulttuuritaustaisiin lapsiin ja aikuisiin, niin kutsutuista tavallisista erityisoppijoihin, lahjakkaista yleisen tason oppijoihin ja alkeista ammattitasolle saakka. Motokseni onkin tämän kirjon kautta muotoutunut lause ”Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa tehdä asioita”. Esimerkiksi eri aikakausina ovat muodissa eri ”koulukunta-ajatukset”. Tästä voisin nostaa esiin sen, että muun muassa barokkimusiikin tulkinnoissa voidaan tehdä erilaisia ”säännön mukaisia” tulkintoja kaaritusten ja korukuvioiden suhteen. Uskallan väittää, että ne eivät kuitenkaan ole se ainoa totuus. Jos olisivat, miksi niitä muutettaisiin eri aikakausien mieltymysten mukaan? Musiikki tekee tilanteen ja tilanne tekee musiikin. Nykypäivän kiireisessä maailmassa on erityisen tärkeää, että musiikki ja taide itsessään ovat voimaa antava lähde, eivät sitä vievä. Toki raamit on pidettävä mukana ja perustus kunnossa, mutta ajattelen niin, että musiikki on vapautta. Ainakin sen pitäisi olla!

Taiteen tekijänä ja kehittäjänä, pedagogina, toivon tulevaisuudessa hallitsevani oman taitokenttäni syvemmin. Maailma muuttuu niin nopeaan tempoon, että tietojen ja taitojen jatkuva kehittäminen on välttämätöntä. Yhteistyöverkosto, ajatusten vaihto ja kollegiaalisuus ovat meille yksinäisille taiteen puurtajille elinehto. Haluan myös kehittää omia piileviä kykyjäni säveltäjänä ja sovittajana, sekä tuoda pedagogisia ajatuksiani ja musikaalisuuttani rohkeammin esille.