Tradition paino taiteessani

Kansantanssijan taide kommunikoi ajassa. Perinteen siirtäminen ja jatkaminen on alan ydintehtäviä, ja kansantanssin tekijät pyrkivät löytämään aina uusia tapoja tuoda elementtejä traditiosta nykyhetkeen.

KUVA: elina/Shutterstock

Tradition paino 

Kansantanssijan taide kommunikoi ajassa. Perinteen siirtäminen ja jatkaminen on alan ydintehtäviä ja kansantanssin tekijät pyrkivät löytämään aina uusia tapoja tuoda elementtejä traditiosta nykyhetkeen. Lienee selvää, että perinne on tunnettava ennen kuin sitä pystyy paketoimaan aina uusille sukupolville välitettäväksi. Kansantanssijat katsovat pitkälle taakseen, jotta voivat luoda uutta ja omaa. 

Minä olen kansantanssin tekijä. Minä olen taiteilija. Ja minä olen alkanut kärsimään yhä voimistuvista perinnejuurettomuuden tunteista.

Muutin hiljattain uudelle paikkakunnalle Hyvinkäälle, mutta vain osittain, sillä kuljen edelleen merkittävän osan ajastani Oulussa. Kotoisin olen Rovaniemen maalaiskunnasta (jota ei ole enää edes olemassa), jossa peräpohjalainen perinnekulttuuri hahmottuu minulle parhaiten nasevana keljuiluna ja jokikulttuurina. Tiedän kyllä jotain yksityiskohtia, kuten että pelimannit ovat pohjoisessa soittaneet paljon masurkkaa ja että Rovaniemen Pöyliövaaran päällä on tanssittu salaa vuonna 1910 (kuva huilua soittavasta ylioppilaasta tuohikontteineen ja nuorista huivit päässä on piirtynyt mieleen), mutta paikallisperinteet jäivät alle parikymppisellä painamatta mieleen. Nyt kolmikymppisenä ne Rovaniemen Rillumareit tuntuvat vierailta, jonkun muun perinteeltä. 

Olen saanut omin silmin todistaa itseni ikäisten ihmisten elävää perinnesuhdetta. Jokakesäisellä Kaustisen vierailulla juhlien aikaan ihmettelen kadehtien eräänkin sisarusparin ajatuksia: miten jollakin voi olla tuollaista? Noin mahtavaa! Heidän esiäitinsä ja -isänsä ovat tanssineet ja soittaneet samalla kylällä ja nämä 2000-luvun kaustislaiset aikuiset pystyvät sijoittamaan oman tekemisensä sukupolvien jatkumoon. No, kaikki meistä eivät voi olla Kaustiselta, pitää etsiä muitakin esimerkkejä. Karjalaiset tanssivat karjalaisia kansantansseja tietenkin uskottavammin kuin kukaan muu. Evakon lapsenlasten tulkinta esivanhempiensa tanssista on heidän aineetonta omaisuuttaan. Minäkin tanssin ja opetan karjalaisia tansseja mielelläni, mutten tunne karjalaisuuden kuuluvan juuri minulle. 

Kansantanssija syntyy

Kansantanssija minussa syntyi kolmevuotiaana, jolloin Saarenkylän Nuorisoseuran Siepakoiden ryhmät imaisivat minut mukaansa melkein pariksikymmeneksi vuodeksi. Kasvoin apuohjaajaksi ja sitten jo pian vastuulliseksi opettajanaluksi, joka opiskeli lukion jälkeen tanssialan perustutkintoa Lapin Urheiluopistossa. Koko ajan treenasin, esiinnyin ja reissasin oman ryhmän kanssa, myös maailmalla Suomea edustaen. Kansantanssi ei aina tuntunut ykkösvaihtoehdolta ja aika ajoin olen kipuillut harrastuksen ja myöhemmin ammattini kanssa tullen kriiseistä ulos aina hippusen paremmin sitoutuneena, motivoituneena ja täynnä tanhumaailmanparannusenergiaa. 

Ouluun ammattikorkeakouluopintoja varten muuttaminen muuttui yli 10 vuoden elämäksi Oulussa, jossa koen saaneeni kansantanssilta kaiken ja vähän päälle. Uuden Nuorisoseura Vilikkaan taival nollasta kymmenvuotiaaksi satojen oppilaiden tanssinopettajana, oman Tanssiteatteri Hämyn nousu suomalaisen kansantanssin nuorten ammattilaisten eturivin kokoonpanoksi, Oulunsuun Nuorisoseuran Polokkareiden ja Pirttisten nostaminen omien ikäluokkiensa kärkeen ja jopa Polokkareiden valinta Vuoden Kansantanssiyhtyeeksi. Pääsin Oulun teatterille suuren näyttämön Rautatiehen koreografiksi ja olen tehnyt vapaan kentän teoksia koreografina JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen ohjelmistoon sekä Oulun Musiikkijuhlille. FolkJam-hankkeen ydintiimissä toimiminen, monisukupolvisten Owla-tanssiseikkailujen luominen, luottamustehtävät, lukemattomat tempaukset ja ihmisten yhteenkokoontumiset – ikimuistoista! Kaikkea tätä järkähtämättömällä tee-se-yhdessä-asenteella huikeiden ihmisten ympäröimänä. Tämä on ollut huippuretki aallonharjalla, ja vaikka joskus on hengästyttänyt ja epäilyttänyt, niin kohta on taas vedetty täysillä.

Muistatko vielä, että aluksi esittelin kriisin perinnejuurettomuudesta. Mihin tämä kaikki tehty työ on pohjannut, jos ei sitten siihen kansanperinteeseen? Työstäni on sanottu, että kytken nerokkaasti kansanperinteen elementtejä uuteen tanssiteatteriin ja pystyn leikittelemään kansantanssin kliseillä oivaltavasti, koska tunnen ne kuin taskuni. Miksi on välillä niin vaikea olla uskollinen sille minkä jo osaa? 

Taidetta perinteestä käsin?

Kai tämä kaikki on uskollisuuden kaipuuta. Kaipaan jotain, mitä voisin väittää taiteellani huutomerkkien kanssa. Olisiko totuudellisinta, jos se oma pääväittämä toimisi suhteessa perinteeseen? 

Kun tuntee perinnettä laajasti, riittää tuosta aarreaitasta ammennettavaa ja aina löytyy uusia paikkoja, mistä etsiä lisää tietoa. Mutta traditiot taiteeni ainoana kulttuurisena kontekstina ovat minulle edelleen liian ohutta pintaa. Miksi rekonstruoidaan jotain satoja vuosia vanhoja ilmiöitä, joista kukaan tänä päivänä ei pysty sanomaan, että menivätkö ne oikeasti sinne päinkään? 

Toisaalta, jos nykyään kukaan ei näkisi vaivaa perinteiden mahdollisimman autenttisen muodon säilyttämiseen, mitä niistä olisi jäljellä seuraavien satojen vuosien päästä? No ainakin älytön määrä videoita, joita on kuvattu yhä enemmän ja enemmän videoteknologian edistyessä. Kuka pystyy satojen vuosien päästä perkaamaan, missä näistä videoista on autenttisuuden häivääkään? Mitä se autenttisuus edes on, jos elävän perinteen ketju ei ole säilynyt katkeamattomana, vaan se on jossain vaiheessa joka tapauksessa herätetty henkiin tulkiten?

Kurkataanpa vähän kauemmas kysymyksen ytimestä. Klassisen baletin tekijät toimivat myös tradition kanssa ammentaen ikiaikaisista liikkeistöistään. Teatterintekijät nojaavat oman mielikuvituksensa yleisesti tunnustettuihin klassikoihin. Soittajalla on oma instrumenttinsa ja hän kytkeytyy osaksi soittimensa taitajien jatkumoa. 

Havaintojeni mukaan kansanmuusikoita kyllä arvostetaan. He tekevät taidetta. Valmistuuhan heitä Taideyliopistosta. Kansantanssijat on korkeimmalla kansantanssiin perustuvalla koulutuksella alemman korkeakoulututkinnon pedagogeja. Mekin teemme taidetta, mutta useimmiten kasvatuksellisista lähtökohdista käsin. Toivon, että tämä taiteellinen YAMK-tutkinto hankkii tekijälleen ja kehittäjälleen hieman paksummat henkselit taiteen ammattilaisten kentällä. Toisaalta koen, ettei niitä ole tähänkään mennessä kysytty. Se riittää ajoittaiseen alemmuudentunteeseen, että itse tiedän olevani liikkeellä matalamman pätevyyden tutkinnolla kuin taiteen maisterit. 

Vastaan itselleni kaikkiin esittämiini kysymyksiin. Jokaisella taiteilijalla on mielestäni oikeus päättää sanottavansa. Vaadin omalta taiteeltani henkilökohtaisuutta. Minulla itselläni pitää olla jotain sanottavaa ennen kuin lähden millekään. Jaksan kyseenalaistaa itseni, inspiraation lähteeni ja intuitioni monta kertaa. Näyttämö on kuningas. Oikeasti olen ratkaissut tämän pääotsikkoni jo aikoja sitten. 

Pyrin taiteessani aina kommunikointiin

Olen parhaimmillani, kun luodaan ryhmäkulttuuria. Muotoilen tunnelman, jossa on helppo oppia ja olla oma itsensä. Se on kansantanssin lajiominaisuuksien vahvuus, me emme ole tanssistudion vaihtuvia ”moikkatuttuja”, vaan otamme ihmiset elämäämme kokonaisina. Tätä vahvistaa kansantanssin tapahtuma- ja talkookulttuuri. Joskus olen saanut kuulla ihmettelyä, että miksi kansantanssijoilla on niin paljon yleisöä, kun Oulussa välillä on vaikeaa saada ihmisiä katsomaan tanssia. Me olemme tottuneet kokoontumaan yhteen, kannustamaan toisiamme. Myös lajin sisäänrakennettu yhteisöllisyys luo siltoja ihmisten välille. Parhaimmillaan sillat yhdistävät perhekuntia. Syntyy monisukupolvisia ketjuja. Tanssi yhdistää ihmisiä eri taustoista. Ihmisten yhteen kokoontuminen, se vasta on perinnettä. Kukaan ei selvinnyt yksin silloin ennen vanhaan. 

Parhaat tarinani olen löytänyt ajassa liikkuen. Materiaalina ovat kaikki ajan tasot: tämä hetki, meidän omat henkilöhistoriamme, yhdessäolomme historiat, sukujemme ja paikkakuntiemme historiat, kansankunnan ja perinnealueen historiat. Menneisyys teki meistä tätä. Me kaiumme menneiden polvien valintoja ja omilla valinnoillamme luomme polkua jo seuraaville. 

Mitä lääkettä suosittelen perinnejuurettomuuden tunteisiin? Ajattelin itse aloittaa läheltä, jälleen oman sukuni tutkimisella. Kenties se synnyinseutukin avautuisi, kun etäältä alkaisi perehtymään. Kukas olikaan legendojen Nätti-Jussi ja mitä ne Poikelat tekivätkään siellä Ounasjokivarressa? 

Koko maailma on aineistoa ja inspiraation lähdettä, mutta läheltä voi löytyä jotain arvaamattoman mielenkiintoista ‒ totuudellista, painavaa ja syvää. 

Uusimmat artikkelit