Viimeksi päivitetty 11.3.2011 klo 14:08

KOLUMNI
Mää oon muuttunu oululaiseksi

Teksti: Anni Jyrinki

Tämä keskustelu käytiin tammikuussa 2005.
Minä:”Mää pessiin tänään kolome konneellistä pyykkiä.”
Poikaystäväni:”Nyt nää oot sitte vissiin muuttunu oululaiseksi.”
Minä:”Miten nii?"
Poikaystäväni:”Ku pessiit tänään pyykkiä kolome konneellista.”

Keskustelu käytiin automatkalla ruokakaupasta uuteen, yhteiseen kotiin. Olimme noin kuukausi aikaisemmin pistäneet hynttyyt yhteen ja muuttaneet kaksioon Oulun Kaakkuriin. Minä olin asunut Oulussa tosin jo syksystä 2003 lähtien, poikaystäväni oli ennen oululaistumistaan raahelainen.

Käymämme keskustelun jälkeen totesimme molemmat olevamme ainakin osaksi oululaisia. Pyykinpesuko meistä sellaisia teki? Ei suinkaan, vaan mää, nää ja kaksoiskonsonantit.

Enää nykyään emme kiinnitä huomiota siihen, miten puhumme. Välillä suusta tulee Oulun murretta, välillä mää on vaan mä tai jopa mie. Uusia sanoja opimme tasaiseen tahtiin.

Oulussa opiskeluaikana olen kuullut, että visto on yhtä kuin inhottava ainakin torniolaisten mukaan ja raahelaiset käyvät kirjastosa, siis yhdellä ässällä. Toiset täällä juovat maitoo ja toiset maitua.

Yksi savosta Ouluun muuttanut nuori nainen kispaa silloin, kun hän ajaa pyörällä. Mutta kaikki me pohjalaiset, raahelaiset, torniolaiset ja savolaiset olemme kuitenkin tätä nykyä oululaisia. Vaikkei sitä puheesta voisi päätelläkään.

Oulun kaupunki on oikea murteiden sulatusuuni. Tänne muuttavat opiskelijat tuovat tullessaan oman kotiseutunsa murteen ja sekoittavat siihen hiljalleen oululaisia sanoja. Tällaista vivahteikasta juttelua on hupaisa seurata. Kummallista kyllä, kaikki me oululaiset silti ymmärrämme toisiamme.

Mutta on kai se oululaisuus muutakin kuin murrehirmuja. Aikoinaan luin jostain kirjasta lauseen ”koti ei ole siellä missä asut, vaan siellä missä sinua ymmärretään”. Tästä on myös variaatioita, kuten koti on siellä missä on sydän, tv tai jääkaappi.

Minulla nämä kaikki kotiin tarvittavat ainekset ovat Oulussa. Muuttaessani tänne viitisen vuotta takaperin, en muuttunut yhdessä yössä oululaiseksi. Koti tuntui olevan paikkakunnalla, jossa vietin lapsuuteni. Tuntui kuin olisin ollut Oulussa vain pitkällä kyläreissulla.

En koskaan ollut kotona, olin kämpillä. Sitten poikaystävä muutti tänne, toi tv:n mukanaan ja ymmärsi minua. Mutta osa sydämestäni oli vielä muualla. Muuton jälkeenkin meillä oli täällä ainoastaan yhteinen kämppä.

Sitten sanoin tahdon, minusta tuli rouva. Keväällä 2006 alkoi vatsa kasvaa ja joku pieni siellä rupesi potkimaan vimmatusti. Muutto ennen vauvan syntymää oli ajankohtainen. Ostimme oman asunnon Oulusta, kävin Oulun kaupungin äitiysneuvolassa ja uusiin ihmisiin tutustuessani huomasin vastaavani, että olen oululainen.

Lapsi syntyi syksyllä 2006 ja hänestä tuli heti kertalaakista oululainen. Meillä muilla se prosessi kesti vähän kauemmin. Lapsen, uusien rakkaiden ystävien ja oman kodin myötä sydänkin on kokonaan täällä.

Olen niin juurtunut, että muutto uudelle paikkakunnalle esimerkiksi työn perässä ei houkuttele. Tässä kaupungissa on kaikki, mitä tarvitsen ja mitä rakastan: perhe ja muut lähimmäiset, hyvät harrastusmahdollisuudet, paljon opiskelumahdollisuuksia, hyviä kauppoja, kivoja kahviloita ja puhdasta luontoa lähellä.

Olen oululainen, vaikken pelekääkkään polliisia, en tykkää kärkkäristä enkä muiden kaupunkilaisten tavoin harrasta talvipyöräilyä.