Ojensin auttavan käteni

Teksti ja kuva: Anni Jyrinki

Ihminen ei tule toimeen ilman verta. Vakavan sairauden tai onnettomuuden sattuessa verensiirto voi olla hengenpelastus. Verenluovuttajista vain on ainainen pula. Tällä hetkellä SPR:n veripalvelussa kaivataan erityisesti A+-veriryhmän luovuttajia.

Verenluovutus on pieni vaiva, mutta siitä on suuri apu.

Syksyllä 2002 olin vakavasti sairas. Makasin sängyn pohjalla Oulun yliopistollisessa sairaalassa kolmisen viikkoa. Eräänä iltana hemoglobiini laski hälyttävän alas. Tarvitsin uutta verta toipuakseni.

Noiden tapahtumien jälkeen päätin, että jos minulla joskus on mahdollisuus, niin ojennan itsekin auttavan käteni. Verenluovutus on vain pieni pisto käsivarteen, mutta se voi pelastaa toisen ihmisen hengen.

Kuka voi luovuttaa?

Maaliskuisena iltapäivä marssin sisään Suomen Punaisen Ristin veripalvelun toimistoon Oulun Isokadulla. Vastaanottotiskillä henkilötietoni tarkastetaan ja saan täytettäväkseni esitietolomakkeen.

Lomakkeella on kysymyksiä, joiden tarkoitus on selvittää, sovinko luovuttajaksi.

– Verta voi luovuttaa 50 kiloa painava ja yli 18-vuotias perusterve henkilö, veripalvelun työntekijä informoi jatkaen, että naiselle hemoglobiinin on oltava vähintään 125 ja miehellä 135, jotta luovutus on turvallista.

Selviän kysymyksistä ja minut hyväksytään luovuttajaksi. Tämän jälkeen hoitaja mittaa hemoglobiinini ja tutkii veriryhmäni. Hemoglobiini on 148. Ei muuta kuin peremmälle.

– Eihän ainakaan vielä heikota, hoitaja naurahtaa ohjatessaan minut makuulle.

Kun makaan lokoisasti veripalvelun luovutustilassa, hoitaja etsii suonen kyynärvarresta ja puhdistaa ihon tarkasti. Desinfioituun ihoon hoitaja sitten pistää pienen reiän, aivan kuin tavallisessa verikokeessa.

– Millainen olo on? Minulta kysellään jatkuvasti.

Ihan hyvältä minusta tuntui koko ajan. Pistäminenkään ei sattunut yhtään.

Nyt tarvitaan nuorta verta

Yhdellä luovutuskerralla verta otetaan 450 millilitraa, joka on kymmenesosa aikuisen verimäärästä. Veripussi täyttyy myös suhteellisen sukkelaan, noin kymmenessä minuutissa. Kun pussi on täynnä, hoitaja ottaa neulan pois suonesta ja sitoo käden vankkaan siteeseen.

Tämän jälkeen jään vielä kymmeneksi minuutiksi makuulle ja hoitaja tarjoilee samalla juotavaa.

– Nuoria saisi käydä enemmänkin luovuttamassa. Meillä käy ihmisiä, jotka luovuttavat monta kertaa vuodessa, mutta uusia on vaikea saada, hoitaja jutustelee kanssani lepohetkeni aikana.

– Käymme oppilaitoksissa ja työpaikoilla liikuteltavan kaluston kanssa, mutta usein ihmiset innostuvat harmittavan vähän näistäkin tempauksista.

Viimeksi veripalvelu vieraili Oamkin Sosiaali- ja terveysalan yksikössä helmikuun viimeisenä perjantaina.

– Vierailemme toki myös muissa yksiköissä, mutta enemmän nuoret käyvät verenluovutuksessa täällä keskustan toimistolla.

Lopulta saan nousta istumaan. Ei heikota yhtään ja jalatkin kantavat, kun lähden kävelemään. Juon vielä pari lasillista mehua toimiston aulassa ja saan hoitajalta mukaani kassin, jonka kyljessä lukee Hengenpelastaja. Kassi sisältää monta vihkosta tietoa verenluovutuksesta sekä eri veriryhmistä.

Puen takin ylleni ja hyvästelen veripalvelun ystävällisen hoitajan. Hän huikkaa perääni kiitokset ja toivottaa tervetulleeksi takaisin taas kolmen kuukauden kuluttua. Naisilla luovutuskertojen väli on oltava kolmisen kuukautta, miehillä puolestaan vain kaksi.