KOLUMNI
Kenen puolia pidät?

Kaukana on aito ammattikorkeakouluyhteisö, jossa opiskelijat, opettajat ja hallinto tukisivat pyyteettömästi toistensa tavoitteita varsinkin korkea­koulun ulkopuolisissa asioissa. Tarkistin nimittäin Nouse jo -kampanjan opintorahan korotusta vaativasta adressista, kuinka moni Oulun seudun ammattikorkeakoulun terävimmän johdon edustaja oli allekirjoittanut vetoomuksen opiskelijoiden paremman toimeentulon puolesta. Kirjoitin hakusanoiksi yksi kerrallaan kaikkien yksikönjohtajien, rehtorin toimiston kahden johtajan sekä tietysti rehtorin nimen. Vain yksi hakutermi tuotti tuloksen: ”Lauri Lantto”.
     On helppoa ajatella, etteivät Nouse jo -kampanjan esillä pitämät opiskelijan toimeentulo-ongelmat kuulu ammattikorkeakoulun seinien sisäpuolelle päivittelyä ja myötätuntoa enempää. Alikehittyneestä opinto­rahasta tuli kuitenkin koko ammattikorkeakouluyhteisön ongelma siinä vaiheessa, kun se pakotti puolet opiskelijoista töihin opiskelun ohessa. Työkokemuksen hankkimisessa ei ole mitään tuomittavaa, mutta kun korkeakouluopiskelu vastaa päätoimista työtä, ovat ansiotyössä käyvän opiskelijan jaksaminen ja oppiminen vaarassa.
     Korkeakoululla on käytössään keinoja opiskelijan ahdingon helpotta­miseksi. Valitettavasti useissa ammattikorkeakoulun koulutusyksiköissä käytetään päinvastaisia keinoja esimerkiksi tarpeettomien läsnäolopak­kojen ja joustamattomien suoritustapojen muodossa.
     Oppimiskeskeisyys on kadoksissa, jos valmistuminen siirtyy puolella vuodella kahden työssäkäynnin aiheuttaman ”ylimääräisen” poissaolon vuoksi, eikä opettaja anna arvosanaa muuten ajallaan ja huolellisesti tehdyistä oppimistehtävistä. Vielä räikeämmän tästä tosielämän tapauk­sesta tekee se, ettei läsnäoloa suoritusperusteena löydy opintojaksoku­vauksesta tai muustakaan rehtorin päätöksellä vahvistetusta asiakirjasta.
     Ammattikorkeakoulun ei tarvitse joustaa loputtomiin työelämän ja opiskelijan toimeentulon haasteiden ristipaineissa. Toivoisin kuitenkin ammattikorkeakoululta, sen johdolta ja henkilökunnalta rohkeita kes­kustelunavauksia siitä, millaisten vaatimusten ja paineiden puristuksissa opiskelijat elävät.
     Sanaista arkkuaan voisi ammattikorkeakoulun väki avata muutenkin aktiivisemmin, ettei paikallislehden liki ainoana ammattikorkeakoulu­taustaisena kolumnistina vuodesta toiseen esiintyisi opiskelijakunnan kulloinenkin hallituksen puheenjohtaja. Ja kuka muistaa yhdenkään ammattikorkeakoulun työntekijän kirjoittaneen Kalevan pääkirjoitussivun Alakertaan?
     Alueellinen kehitystehtävä sisältää nähdäkseni ajatuksen ammattikor­keakoulusta, joka haastaa elinkeinoelämän ja julkisen vallan keskusteluun opiskelijan asemasta ja koulutuksen todellisesta merkityksestä tulevai­suuden rakentajana. Koulutuksen tuottama osaaminen sekä tutkimus- ja kehityshankkeiden hyödyt ovat alueen kehittämistä, ja ne houkuttelevat onnistuessaan uusia yhteistyökumppaneita, mutta suuren yleisön silmissä mainetta luodaan yhä yksinkertaisilla ja vanhanaikaisilla keinoilla.
     Allekirjoitukset adresseissa kertovat yhteisöllisyyden tilasta – kasvot ja kirjoitukset lehdissä kertovat yhteisön luottamuksesta itseensä. Laaduk­kaan koulutuksen ja työelämän kehittämisen lisäksi korkeakouluyhteisön maine syntyy omien puolustamisesta.