Sosiaalialan oppilaitoksessa/OAMK:n sosiaalialan yksikössä seikkailukasvatuksesta on vastannut alusta lähtien Hannu Pietiläinen ja vuodesta 1994 saakka myös Pertti Sillanpää. Oppilaitos on tehnyt yhteistyötä Oulun ev.lut. seurakuntien kasvatustyön yksikön kanssa, jota useilla vaelluksilla on edustanut nuorisotyönohjaaja Veikko Pehkonen. Nyttemmin seikkailutoimintaa toteuttaa jo useampikin opettaja osana omaa opetustaan esimerkiksi käyttäytymistieteellisten aineiden opetuksessa.
Mitä seikkailukasvatus on? Seikkailukasvatus on pedagogiikan muoto, jolla on saavutettu hyviä tuloksia muun muassa epäsosiaalisten nuorten kasvatuksessa, ohjauksessa ja kasvun tukemisessa. Sen keskeinen idea liittyy kokemuksellisen ja yhteistoiminnallisen oppimisen soveltamiseen. Siihen liittyy myös paljon elämys- ja sosiaalipedagogiikkaan luettavia piirteitä, joiden kautta toiminnassa korostuu elämyksellisyys ja positiivisten kokemuksien saavuttaminen sekä yksilö- että ryhmätasolla. Seikkailukasvatuksen teoreettiseen taustaan kuuluu oleellisesti myös yhteiskuntatieteellinen lähtökohta muutoksessa elävästä ihmisestä, jonka tulee sopeutua luonnosta etäännyttäviin yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Itsetuntemuksen kehittyminen ja omien voimavarojen ylittäminen eri tilanteissa tuottaa kokemuksia, jotka osaltaan auttavat selviytymään jokapäiväiseen elämään liittyvistä vastoinkäymisistä. Seikkailutoiminnalla, seikkailukasvatuksella ja seikkailukoulutuksella, jotka kaikki ovat saman asian eri puolia, on yhtymäkohtia ratkaisukeskeiseen työskentelyyn ja terapiaan sekä myönteisen kasvatusajattelun periaatteisiin. Piilevien voimavarojen löytäminen ja käyttö vahvistavat mahdollisuuksia laajentaa omaa toimintaa uusille alueille ja auttavat selviytymään eri tilanteista luomalla positiivista suhtautumista ja vapauttamalla resursseja - ei keskittymällä ongelmiin ja vaikeuksiin.
Omien fyysisten ja psyykkisten voimavarojen tunnistaminen sekä itsetuntemuksen ja -luottamuksen lisääntyminen ovat seikkailukasvatuksen keskeisiä tavoitteita. Ryhmässä toimimisen taidot ja luottamus ryhmän muihin jäseniin ovat edellytyksenä menestyksekkäälle toiminnalle. Näitä taitoja pyritään kehittämään seikkailutoiminnan avulla ja samoja taitoja ja valmiuksia voidaan hyödyntää omassa työssä. Seikkailussa ei siis ole kysymys kilpailusta toisia vastaan vaan oman itsen voittamisesta yhdessä muiden kanssa. Tämä erottaa seikkailun selvästi urheilusuorituksista - puhutaanpa sitten yksilösuorituksista tai joukkuekilpailusta.
Seikkailukasvatuksen konkreettisena tavoitteena on leirien ja retkien suunnittelu ja johtaminen, erilaiset erätaidot ja luonnossa liikkuminen, ulkoilun turvallisuus ja ensiaputaidot luonnossa sekä näin saavutettujen tietojen ja taitojen hyödyntäminen omassa työssä yhdessä asiakkaiden kanssa. Seikkailukasvatus lähenee usein myös ympäristökasvatuksen tavoitteita ja periaatteita pyrittäessä toteuttamaan retket luontoa säästäen ja kestävän kehityksen periaatteisiin pohjautuen.
Seikkailukasvatus on toteutettu käytännössä esimerkiksi vaelluksena, hiihtovaelluksena tai melontaretkinä viiden päivän mittaisena leirinä, jota edeltävät teoriopinnot seikkailun teoreettisista perusteista - seikkailun filosofiasta, psykologiasta ja sosiologiasta sekä käytännön varustautumisesta retkelle. Leiriviikko on tiivis kokonaisuus, jonka aikana perehdytään käytännössä seikkailutoimintaan. Joskus viikko on jaettu eri osa-alueisiin (esim. lyhyt vaellus, melonta, leiripäivät sekä näihin liittyvät oheistoiminnat). Näin ollen seikkailusta on muodostunut kokonaisuus, jonka avulla opiskelijalle tarjoutuu erilaisten tehtävien ja haasteiden kautta mahdollisuus hankkia valmiuksia toteuttaa seikkailua omassa työssään. Lisäksi opiskelija saa valmiuksia ryhmätoiminnan kehittämiseksi sekä mahdollisuuden koetella omia voimavarojaan ja kehittää sitä kautta itsetuntemustaan.
Seikkailun filosofiasta Seikkailukasvatuksen toteuttaminen kaukana asutuista alueista erämaassa tuo opiskeluun ja itsetuntemukseen aivan uusia elementtejä, joihin emme törmää juuri koskaan oppilaitosympäristössä. Useimmilla ihmisillä aistit herkistyvät jo pelkästä luonnossa olemisesta - onhan luonto jo sinänsä ihmistä eheyttävä ja terapeuttinen ympäristö - mutta tunteet nousevat vielä voimakkaammin esiin, kun siihen sisältyy jokin vaativa tehtävä.
Kosken lasku kanadalaistyyppisellä avokanootilla ensimmäistä kertaa elämässä saa veren kiertämään ja adrenaliinin erittymään. Sinänsä yksinkertaiselta näyttävään tapahtumaan sisältyävä vaara ja pelon tunne on erittäin tärkeä elementti, joka liittyy uuden ja tuntemattoman kohtaamiseen. Kyseessä on hyvin vanha inhimillisen käyttäytymisen piirre, josta lukuisat tarinat kertovat. Ihminen joutuu yksilönä kohtaamaan omat pelkonsa, joille koski on vain näyttämö, jossa kaikki tapahtuu. Monien vanhojen tarinoiden keskeinen elementti on matkanteko ja kulkeminen jonkin esteen läpi uudelle alueelle. Esteen ylittäminen on useimmiten kamppailua jotakin ulkoista voimaa vastaan, mutta ennen kaikkea se on itsensä voittamista sekä rohkeutta ja uskallusta ryhtyä toimeen ja ottaa tehtävä haasteena.
Koskenlaskussa ei niinkään tärkeää ole se, mikä on lopputulos - onnistuuko opiskelija tuomaan kanootin kuohujen lävitse vai kaatuuko hän tullen loppumatkan uimalla. Kaikkein tärkeintä on se hetki, jolloin hän yksilönä tekee päätöksen liikkeelle lähdöstä. Sitä ennen on mielessä käynyt kaikki mielikuvat ja pelot kaatuneesta kanootista, märistä ja kylmissään olevista melojista, kadonneista tavaroista, jopa loukkaantumisesta tai kuolemasta. Silti turvallisuus on seikkailussa otettava huomioon kaiken aikaa. Uhkarohkeus ei ole itsensä voittamista vaan näyttämistä toisille asiassa, jota ei hallitse.
Päätöksenteko on tutun ja turvallisen sekä tuntemattoman ja pelätyn välistä kamppailua, jossa tärkeintä on tunnistaa omat resurssit suhteessa tehtävään. Epäonnistuminenkin on positiivinen tulos, joka opettaa usein paljon enemmän kuin hallittu suoritus. Epäonnistuessaankin opiskelija on ottanut haasteen itselleen ja ryhtynyt tehtävään, joka pelottaa ja johon liittyy monia epävarmuutta tuovia tekijöitä. Yksilötasolla tehtävä on aina henkilökohtainen matka tuntemattomaan, jossa ero seikkailun "ammattilaisten" (entisajan löytöretkeilijät ja naparetkikunnat tai nykyajan veikkagustafssonit) ja sosiaalialan opiskelijan välillä on se, mitä löytyy korvien välistä. Fyysisesti ihmiset näyttävät lähes samanlaisilta, mutta silti toiset ryhtyvät tekemään erilaisia asioita kaukana tuntemattomassa ja toiset tyytyvät turvalliseen ja tuttuun elämänmenoon kotona.
Ei ole todellakaan liikaa sanottu, että seikkailu alkaa korvien välistä. Sillä tarkoitetaan henkilökohtaista päätöksentekoa ryhtyä toimeen ja halua kokea jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Se on myös itsen testaamista, mutta usein ennen kaikkea ryhmään kuulumista ja ryhmässä toimimista. Seikkailuun liittyy halu tehdä tavallisia asioita eri tavalla tai vain epätavallisia asioita.
Seikkailun tulevaisuus Suomalaisen eräelämän perinne on uhattuna, kun yhä suurempi osa väestöstä asuu kaupungeissa tai kaupunkimaisessa ympäristössä irrallaan luonnon ilmiöistä ja luonnon kiertokulusta. Suomalaiset pitävät yhä itseään luonnon läheisenä kansana, mutta jo nyt meillä on valtava määrä kaupungeissa asuvia lapsia ja nuoria, joiden tieto ja ymmärrys luonnosta rajoittuu kaupunkien puluihin ja variksiin ja siihen, sataako lunta vai vettä tai onko lämmin vai kylmä. Taito kulkea ja elää luonnossa on katoamassa, eikä sitä yhtään hidasta vapaa-ajan koneellistuminen ja teknistyminen. Luonnosta etääntyminen merkitsee myös ympäristökäsitysten ja luontosuhteen muttumista, jossa luonnollinen on vierasta, pelottavaa ja uhkaavaa (esim. metsä, koski, pimeä, petoeläin). Se uhkaa myös luontoon sidotun suomalaisen mytologian ja kansanperinteen merkityksen ymmärtämistä.
Seikkailukasvatus on yksi tapa pitää kiinni perinteestä, jonka oleellinen osa on suomalainen tapa viettää aikaa ja toimia luonnossa vaeltaen, yöpyen, kalastaen, metsästäen, marjastaen. Monilla euroopalaisilla kansoilla tämä perinne on katkennut jo aikoja sitten, jolloin seikkailusta on tullut urheilusuoritus - temppu, joka käydään suorittamassa ja palataan kotiin. Samat elementit ovat tulleet valitettavasti osaksi suomalaista järjestäytynyttä seikkailutoimintaa ja -koulutusta, joissa painotetaan mm. kalliokiipeilyä ympäristössä, jossa ei ole kenties ainuttakaan isoa kalliota (esim. Pohjanmaa). Elämyksellisyys ymmärretään joskus hyvin vieraan tuntuisena tekemisenä ja suorituksina, jolloin etäännytään suomalaisen eräperinteen ajatuksesta, jossa päinvastoin korostuvat rauha ja hiljaisuus luonnollisessa ympäristössä.
Eläminen ympäristön ja luonnon ehdoilla on uhanalainen tapa viettää aikaa, sillä yhä vaikeampi on löytää ympäristöjä, joissa se on mahdollista. Silti Suomessa mahdollisuudet ovat sentään monin verroin paremmat kuin monissa muissa maissa eikä tilaisuutta sovi jättää käyttämättä. Seikkailukasvatuksen perusajatuksena on välittää tätä mahdollisuutta osaksi sosiaali- ja kasvatusalan työtä, jolloin samalla jatketaan pitkää ketjua suomalaisesta eräperinteestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen.