Tutkimuksen tekeminen selkokielellä oli Irja Jylhälle tasa-arvo kysymys. Hänen mielestään tutkimuksen kohderyhmälläkin on oikeus tietää, millainen tutkimus heistä on tehty. Kohderyhmänä Jylhän tutkimuksessa olivat kehitysvammaiset nuoret. Koska tutkimus on tehty selkokielellä, kehitysvammaisten on helpompi ymmärtää sitä.
Jylhän mukaan selkokielistä materiaalia ei ole tarpeeksi saatavilla. Varsinkin nuorille suunnattua materiaalia saisi olla enemmän, sillä esimerkiksi lasten kirjat eivät enää jaksa kiinnostaa murrosikäistä nuorta. Koska selkokielistä materiaalia on niin vähän käytettävissä, Jylhän luokassa oppilaat tekevät itselleen sopivaa oppimateriaalia. Lisäksi opetuksessa käytetään myös muuta opetusvälineistöä, kuten videoita, dioja, episkooppia ja piirtoheitinkalvoja. Myös musiikki ja piirtäminen näyttivät olevan tärkeä osa Jylhän opetusta.
Jylhä kaipaisi kirjoihin erityisesti enemmän selkeitä kuvia, jotka auttavat oppilaita jäsentämään ja ymmärtämään tekstin sisältöä. Hän toivoisi myös, että selkokielisen materiaalin tarve huomioitaisiin laajemminkin ja sen tuottamiseen varattaisiin enemmän resursseja. Nykyään ilmestyvät Selkouutiset ja Leija ovat ainoat selkokielellä julkaistut lehdet, joita Jylhä tarjoaakin oppilailleen luettavaksi säännöllisesti. Selkolehtien valikoiman tulisi olla laajempi, jotta selkokielen käyttäjät saisivat monipuolisempaa tietoa yhteiskunnan tapahtumista.
Kaiken kaikkiaan on hyvä, että selkokielistä materiaalia yleensä on jonkin verran käytettävissä ja siihen on alettu kiinnittää huomiota yhä enemmän. Tämän vähäisenkin selkokielisen materiaalin käytöstä on positiivisia kokemuksia sekä opettajalla, että oppilailla.
Ollessaan harjoittelijana kehitysvammaisten nuorten parissa Huikari alkoi huomaamattaan ääneen lukiessaan kääntää tekstejä helposti ymmärrettävään muotoon. Hänen opiskellessaan yliopistossa 80-luvulla alkoivat kustantajat julkaista selkokielistä kirjallisuutta enemmän kuin aiemmin. Huikarikin alkoi kiinnostua selkokielestä ja tutkia sitä.
Huikarin mukaan selkokieltä ei varsinaisesti käytetä puheessa. Työssään opettajana hän ei selkokieltä sellaisenaan käytä muuten kuin yläasteen harjaantumisluokkalaisille kirjoja lukiessaan. Eri kohderyhmille suunnatussa selkokirjallisuudessa ei kielellisesti ole eroja. Erot syntyvät sisällöstä. Kalevaan kirjoja arvostellessaan Huikari sanoo ottavansa huomioon selkokielen tason ja sen, miten kirja vastaa kohderyhmien tarpeisiin. Arvostelun kohteena ovat kirjan juonen lisäksi myös kuvien selkeys ja niiden yhdenmukaisuus tekstin kanssa.
Omassa luokassaan Huikarilla on tällä hetkellä viisi oppilasta, jotka käyttävät ns. vaihtoehtoisia kommunikointivälineitä. Pysyäkseen työssään ajan hermolla hän käy alan koulutuksissa ja lukee alan ammattilehtiä. Kalevan kriitikkona yhteistyökumppaneinaan hänellä on mm. selkokielityöryhmän sihteeri Helsingissä, kustantajat ja kirjastot, opettajan työssä puolestaan erityiskoulut ympäri Suomea, toiset tutkijat ja kehitysvammaliitto.
Selkokielen kehitykselle on Huikarin mielestä tärkeää, että kielen luonne tuodaan ihmisten tietoisuuteen. Selkokieli ei ole helppoa yleiskieltä, vaan sille on määritelty tarkat kriteerit, joista on myös pidettävä kiinni. Selkokielisiä kirjoja julkaistaan Suomessa Huikarin arvion mukaan 10-20 vuodessa. Yhdessä kollegansa Tarja Käsmän kanssa Susanna Huikari on kirjoittanut selkokielisen runoteoksen Aurinko katsoo (1997).
Tarjonta oli niukkaa. Tällä hetkellä lainattavissa oli yhteensä vain noin 20 eri teosta. Erityisesti nuorten kirjoja olisimme kaivanneet lisää. Osastonhoitajan mukaan tilanne nuorten kirjallisuuden kohdalla on kuitenkin parantunut muutamien viime vuosien aikana. Heille valikoimasta löytyi vain muutama kaunokirjallinen teos ja jokunen tietopuolinen teos. Tietoteokset käsittelivät luontoa, ihmistä ja historiaa. Kaunokirjalliset teokset oli suunnattu lähinnä tytöille ja lapsille.
Lähes kaikki tarjolla olleet kirjat oli kirjoittanut Pertti Rajala. Joitakin suomenkielestä selkokielelle käännettyjä tunnettuja teoksia löytyi. Näitä olivat mm. Seitsemän Veljestä, Väinämöinen ja Lemminkäinen. Selkokielisen kirjallisuuden lisäksi valikoimassa oli joitakin helppolukuisia kirjoja.
Tutustuimme Birgitta Bouchtin kirjaan Maa keinuu. Totesimme sen täyttävän selkokielisen kirjan vaatimukset. Teksti oli helppolukuista, virkkeet yksinkertaisia ja lyhyitä. Lisäksi kirjassa oli selkeitä kuvia tukemassa tekstin ymmärtämistä.
Selkokielisten kirjojen kysyntä oli melko vähäistä Oulun Kaupungin pääkirjastossa. Kysyntä on kuitenkin viime vuosien aikana kasvanut ja kasvaa edelleen. Lasten- ja nuorten lainausosastonhoitaja kertoi, että nyt aletaan osata vaatia selkokielisiä teoksia. Suurin käyttäjäryhmä on tällä hetkellä kehitysvammaiset. Yksi syy kysynnän vähyyteen saattaa olla opasteiden puuttuminen ja nuortenkirjallisuuden huono valikoima. Ilman apua hyllylle on vaikea löytää. Nuorilla voi olla suuri kynnys tulla kysymään selkokielistä luettavaa.
Olen tehnyt sarjakuvia, lastenkirjoja, eläinkirjoja, valistusta ja lähihistoriaa. Aion vielä kirjoittaa oman historiani ja julkaista Eläinten saattorunot, joita voi lukea minkäikäinen tahansa. Julkaistuja kirjoja on noin 40."
Puhelinhaastattelussa Uma Aaltonen kertoi, että hän on osallistunut selkokirja-kilpailuun. Hänen teoksensa Lähellä - kuvia kosketuksista on valokuvakirja, jossa on nuoria ja vanhoja ihmisiä sekä eläimiä. Kuvia selventämässä on lyhyitä tekstejä, jotka Uma on kirjoittanut selkokielelle. Teos ei Uman mielestä kuitenkaan vastaa tarkoitustaan, koska ulostulleessa kirjassa on niin pieni tekstikoko, että sen lukeminen on vaikeaa tavallisellekin ihmiselle. Teosken perusajatuksena on positiivisen tunnelman luominen.
Uma kertoi, että hänen mielenkiintonsa selkokirjallisuutta kohtaan on syntynyt ajatuksensa, että kulttuurin pitäisi olla myönteistä eläytymistä, joka on helposti saavutettavaa. Uma sanoi myös, että hän haluaa aina pitää heikompien puolta ja kannattaa tasa-arvoa kyvyiltään erilaisten kulttuurin vastaanottajien kesken. Hänen mielestään koulujen ja kirjastojen tulisi hankkia selkokirjallisuutta tukeakseen kirjallisuuden tavoitettavuutta kaikenlaisissa erityisryhmissä.
Uma sanoo selkokirjoituksesta, että vaikka sen tarkoitus on olla selkeää ja helppolukuista, pitäisi tarjolla olla sama "herkkupöytä" kuin muillekin lukijoille. Vaikka selkokielessä vähennetään adjektiiveja ja vaikeaa kielioppia, tulos ei saisi olla liian yksinkertaistettua. Tunne-elämykset ovat tärkeitä, ja niitä ei saavuteta Uman mielestä liian tiukalla sanadieetillä.
Umalta on tulossa uusi selkokielinen kirja Läpinäkyvä kissa. Tekstin kääntää selkokielelle sokea kääntäjä.
Lehdellä on oma toimitusneuvosto, johon kuuluu kolme kehitysvammaista ja kolme ei-kehitysvammaista jäsentä. Neuvosto kokoontuu muutaman kerran vuodessa. Kokouksissa käydään läpi edellisten numeroiden hyvät ja huonot puolet sekä suunnitellaan uutta lehteä. Päätoimittajan lisäksi lehdellä on kaksi muuta toimittajaa ja useita avustajia. Lukijat osallistuvat lehden tekemiseen aktiivisesti lähettämällä omia juttujaan ja tarinoitaan.
Jo Leijan julkaisemisen alkuajoista lähtien sen tavoitteiksi asetettiin kehitysvammaisten vammatietoisuuden ja käytännön tiedon lisääminen, omaehtoisen toiminnan kehittäminen ja tukeminen, lukutaidon ylläpitäminen, harrastuksista ja tapahtumista kertominen, selkokielisten uutis- ym. tietouden jakaminen sekä viihdyttäminen. Haasteita lehden tekijöille oli siis runsaasti.
Leija sisältää erilaisia kirjoituksia, palstoja, sarjakuvia ja lukijakerhoja. Kirjoitukset käsittelevät kehitysvammaisia kiinnostavia ihmisläheisiä aiheita, kuten rakkautta ja perhetapahtumia. Myös ajankohtaiset ja yhteiskunnalliset aiheet ovat keskeisiä, esimerkiksi EU-asiat. Lehti sisältää myös informaatiota erilaisista kursseista ja tapahtumista. Yleensä lehdellä on jokin teema, jonka mukaan ainakin lehden alkuosa on muotoiltu. Teemana voi olla esim. asuminen, ihmissuhteet, työ tai harrastukset.