Miksi ihmeessä ihmiset maalasivat nelisentuhatta vuotta sitten kuvia
Hossan kallioon? Vangitsivatko he eläimet henkisellä tasolla jo ennen
metsästystä vai pyysivätkö kenties anteeksi metsän hengiltä eläinten
surmaamista? Sitä ihmettelivät sosiaalipedagogiikan
erikoistumiskoulutuksen opiskelijat muutaman kilometrin patikoinnin
jälkeen. Ohjaajina mukana kulkivat Hannu Pietiläinen ja Pertti
Sillanpää.
Parin päivän melontaretki aloitettiin pienellä verryttelyllä: kuluttamalla hieman kengänpohjia ja syömällä ulkona. Värikalliolta palasimme Lihapyörteelle, joka vääntyi tietenkin välittömästi lihapyörykäksi. Nimelle syntyi monta selitystä. Varmasti joku meloja on aikanaan jäänyt akanvirtaan pyörimään, lienee siellä vieläkin, vitsailimme kasatessamme tavaroita kanootteihin.
Kun kanootti alkoi totella ja mela pysyä oikein kädessä, suuntasimme keulat kohti Lavajärveä. Somerjoki virtasi vilkkaasti, mutta sen verran matala vesi oli, että pohjakosketuksia ei voinut välttää. Laajalle levittäytyneessä suistossa joen yli kaatuneet puut kierrettiin oikaisemalla puroksi muuttunutta polkua pitkin. Sade siivitti meidät hurjaan spurttiin kohti Laukkujärven kämppää. Sade loppui samaan aikaan kun tee tuli juotua.
Laukkujärveltä matka jatkui kohti Puukojärven kämppää. Kolea, kostea sää ei haittanut, sillä melan heilutus toi jäseniin lämpöä. Puukkojärven kämppä löytyi pienen hakemisen jälkeen. Kauniissa mäntyrinteessä istuimme illan nuotiolla. Kämpän perusteellinen lämmitys tiesi hikistä yötä. Teltassa sen sijaan oli mukavan viileää.
Kirkkaan yötaivaan tähdet olivat pimeässä metsässä kirkkaampia kuin missään muualla. Läheisen harjanteen päältä näki alapuolisen lämpimän nuotipiirin ja kuuli selvästi Linnunradan huminan. Tuntui vahvasti siltä, että on osa maailmankaikkeutta.
Aamuseitsemältä kämpän seinässä oleva mittari näyttää viittä pakkasastetta. Puukkojärven lahdet olivat riitteessä. Usva nousi järvestä yhdessä auringon kanssa. Aamiaisen jälkeen tuntui rikolliselta rikkoa peilityyni pinta kanootilla. Toisaalta melomiskeli ei olisi voinut olla parempi. Edessä oli pieniä järviä ja helppoja koskia niiden välillä. Puukkojärveltä hulautettiin suottavirtaa Saari-Hoilualle ja Louhikosken kautta Hakolampeen. Sitten edessä oli vuolas ja kivinen Hakokoski, jota piti käydä rannalta tutkailemassa. Petollisesti sinne tänne sirottuneet kivet oli syytä painaa tarkasti mieleen. Ja eikun vauhdilla läpi pelkojen. Vaatteiden kuivattelunuotio tuli sytytettyä turhaan, muuta mukavan tunnelman se kuitenkin ehti tuoda.
Syvä-Hoiluan ja Torkonluikean pitkänhilpeän kosken jälkeen otimme suunnan kohti Iikoskea, sillä aikaa oli ja päivä mitä parhain. Huosiusjärven lahdessa uiskenteli joutsenpari viiden poikasensa kanssa. Ehtinevätkö pienokaiset ajoissa tarpeeksi vahvoiksi lentäjiksi? Melontaslangilla kakkosen koskeksi luokiteltu Iikoski olisi varmasti laskemisen väärti, mutta emme ehtineet ruveta hinaamaan kanootteja vastavirtaan. Palasimme Huosiusvirralle palauttamaan Metsähallituksen vuokrakanootit ja syömään viimeisen aterian. Myös taivas alkoi pilvistyä ja ihannepäivä vaihtua normaaliksi harmaudeksi.
Edellä kuvattu on ulkoista liikettä. Jotain ehti liikahtaa myös ryhmän ja itse kunkin sisällä, mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu. Sen verran paljastan, että nuotiolla ihmettelimme, kuinka runsaan vuorokaudenkin pituinen retki voi irrottaa täysin citykulttuurisesta arjesta. Retkeä olisi voinut - ja pitänytkin - jatkaa vielä monella päivällä.