Hae sivustolta

Mitä se on se kyltyyri?

Kaikilla meillä on oma käsityksemme taiteesta ja sen merkityksestä yksilöille ja yhteiskunnalle. Mutta kuinka määritellään, mitä taide on ja kuka saa päättää taiteesta? Klikkiotsikoksi muotoiltuna: Oletko aina nauttinut taiteesta väärin?

KUVA: Marcel Duchampin Suihkulähteen replika (1917/1964) Lontoon Tate Modern -museossa (kuva: Hannu Hirvelä)

Johdanto

Aluksi pitää varmaankin yrittää vastata kysymykseen ”Miksi aloitin opinnot”? Vastaukseksi ei riitä, että yritän parhaan kykyni mukaan vastata hallituksen jaloihin suunnitelmiin elinikäisestä oppimisesta. Työuran tässä vaiheessa mikään ulkoinen motivaattori ei myöskään riitä innostamaan kallisarvoista vapaa-aikaa ja energiaa vievään projektiin, josta ei varsinaisesti ole palkkauksen, eläke-etujen tai muodollisen kelpoisuuden kannalta mitään materiaalista hyötyä.

Selittäväksi tekijäksi jää ainoastaan oma sisäinen mielenkiinto ja halu oppia jotain uutta. Samalla avautui myös mahdollisuus laajentaa omaa pedagogista ja taiteellista toimintaani rytmimusiikin suuntaan eli tavallaan päästä toteuttamaan yhtä vaihtoehtoista polkua, jonka aikoinaan opiskelualaa valitessani jätin kulkematta.

Taide osana ihmisen sosiaalista ja kulttuurista olemassaoloa

Taidetta on ilmeisesti ollut jossain muodossa olemassa koko ihmiskunnan historian ajan. Maaseudun kasvattina isälläni on aina ollut tapana sanoa, että agriculture on vanhinta kulttuuria. Tämän sukkeluuden olen kuitenkin päässyt yhtä usein ampumaan alas, sillä vanhimmat luolamaalaukset on tehty hyvän aikaa ennen kuin metsästäjä–keräilijästä tuli maanviljelijä.

Taide on siis ollut osa ihmisyyttä läpi historian ja vaikka taiteen asema ja tehtävä on vaihdellut eri aikakausina ja eri yhteiskunnissa suurestikin, on taidetta aina ollut olemassa. Kulttuuriselta merkitykseltään taide on usein toiminut osana jotain ihmiskunnan muuta järjestelmää vahvistaen esimerkiksi uskonnollista tai poliittista valtaa. Tämän huomaa helposti vaikkapa Euroopan suurissa taidemuseoissa, joissa on ensin huone toisensa jälkeen uskonnollisia tauluja, sen jälkeen maallisen vallan edustajien muotokuvia ja lopulta lisääntyvässä määrin myös teoksia taiteilijoiden itse valitsemista aiheista.

Taide ja politiikka ovat ilmeisesti ikuisesti sidotut toisiinsa, koska erityisesti Suomen kaltaisessa pohjoismaisessa demokratiassa taide on monilta osin riippuvainen yhteiskunnan antamasta taloudellisesta tuesta. 1900-luvun lopulla Suomessa käytiin vilkasta keskustelua ns. korkeakulttuurin ja populaarimman taiteen välillä. Tässä yhteydessä keskusteltiin myös siitä, kuka oikeastaan määrittelee taiteen taiteeksi. Tällä hetkellä tilanne näyttää tasaantuneen niin, että aikaisemmin viihteeksi lasketut kulttuurin muodot ovat nousseet taiteen kentälle tasaveroisiksi toimijoiksi ja musiikin saralla moderni taidemusiikki on oikeastaan joutunut altavastaajan asemaan.

Taide kaikkine merkityksineen ja ilmenemismuotoineen on kuitenkin aina ollut muutoksen tilassa. Tällöin useimpia muutoksia vastaan on turha yrittää taistella, sillä osasta tämän päivän avantgardea tulee jonain päivänä arvostettua klassista taidetta. 

Taide ja kulttuuri välineenä

Yksinkertaisimmillaan taide on taiteilijalle toimeentulon väline. Amatöörin ja ammattilaisen perustavinta laatua oleva ero on siis siinä, että amatööri voi harrastaa taidetta ilman huolta jokapäiväisestä toimeentulosta, jonka turvaa kuitenkin jokin porvarillinen ammatti. Tästä hyviä esimerkkejä ovat Charles Ives, joka toimi päivätyökseen vakuutusalalla ja Igor Borodin, joka oli varsinaiselta ammatiltaan kemisti. Molemmat ovat kuitenkin jääneet historiaan merkittävinä säveltäjinä, Borodin tosin tunnetaan merkkihenkilönä myös kemian historiassa. Ivesilta on jäänyt elämään taiteen ja toimeentulon välistä dilemmaa kuvaava sitaatti: ”If a composer has a nice wife and some children, how can he let them starve on his dissonances?” 

Ammattilainen puolestaan pyrkii elättämään itsensä ja perheensä taiteellaan. Vaikka nälkätaiteilijan myytti elääkin vahvana, ei tunnu kovin uskottavalta, että kukaan tietoisesti valitsisi köyhyyden ja nälän elämänurakseen. Kaikki taiteilijat siis todennäköisesti pyrkivät pohjimmiltaan löytämään taiteelleen yleisöä ja ovat siis siinä mielessä nykyterminologialla ilmaistuna kaupallisia. Jopa kurjuusmyyttien ykköshahmona toimiva Mozart oli uudemman tutkimuksen mukaan uransa huippuvuosina hyvin ansaitseva säveltäjä, jolla oli suuri ja ilmeisen kallis asunto aivan Wienin Stephansdomin lähistöllä.

Taiteilijaa ympäröivässä yhteiskunnassa taiteen välineellinen arvo on useimmiten liittynyt joko poliittisten tai uskonnollisten valtarakenteiden tarpeisiin. Selvimmillään tämä on näkynyt menneiden vuosisatojen mahtihenkilöiden muotokuvissa, joihin kehitettiin jopa täysin omanlaisensa perspektiivi, jossa kuvattavan jalat ja vartalo ovat luonnottoman pitkät ja pää puolestaan hyvin pieni. Tällöin kuvaa joutuu katsomaan ikään kuin tavattoman korkealle ylöspäin. Toinen ääriesimerkki taiteen välineellisestä käytöstä on sosialistinen realismi, jossa kaikella taiteella tuli olla selkeä ja kansantajuinen sanoma. 

Pedagogi vai taiteilija?

Jokainen instrumenttipedagogina toimiva on varmasti jossain vaiheessa joutunut pohtimaan opettajuuden ja oman taiteilijuuden välistä suhdetta. Toisaalta pedagogin tehtävä on välittää eteenpäin musiikkiin liittyvää laajaa kulttuuriperintöä ja opettaa uusille sukupolville instrumentin hallintaan liittyviä käsityötaitoja. Toisaalta näitä taitoja on vaikea välittää ilman omakohtaista näkemystä taiteesta. Opettaja on kuitenkin vastuussa eri tyylikausien esityskäytäntöihin liittyvien tietojen opettamisesta, ja tällöin liian persoonalliset ja provosoivat näkemykset saattavat myös haitata opetustyötä. 

Pedagogi–muusikon pitää ainakin joissain asioissa kehittää itselleen kaksoispersoonallisuus, jolloin tohtori Jekyll opettaa oppilaille länsimaisen musiikin perintöä tutkimuksen ja vallalla olevien esteettisten käsitysten kontekstissa. Opettajan sisällä piilevä Mr. Hyde puolestaan päästää villimmät piirteensä esiin omassa musisoinnissaan tai muussa taiteellisessa toiminnassa.

Taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteissa omaehtoinen musiikin tuottaminen nostetaan entistä vahvemmin esille, ja oppilaiden tulisi jatkossa saada opetusta myös improvisaation ja säveltämisen kaltaisissa taidoissa. Ainakin perinteisen klassisen koulutuksen saaneilla, valmista nuottia sujuvasti lukevilla pedagogeilla nousee tässä vaiheessa otsalle kylmä hiki, ja katse kääntyy anovasti musiikin teorian opettajien suuntaan.

Käytännön toteutuksen kannalta olisi kuitenkin paljon tehokkaampaa ja hedelmällisempää, jos instrumenttiopettajat hoitaisivat itse myös tämän osan opetuksesta, sillä vapaan säestyksen, improvisoinnin ja oman musiikin tekemisen (säveltäminen on turhan juhlava termi ainakin pienten lasten kohdalla) muodostama kokonaisuus on kuitenkin paketti, jonka tulisi aina johtaa valmiuksiin tuottaa soivaa ääntä. Tämä tietysti toteutuu helpoiten, jos kontakti soittimeen on mahdollisimman helppo ja välitön. Rytmimusiikin opetuksessa nämä toimintatavat ovat jo pitkään olleet yleisessä käytössä, ja klassisen musiikin pedagogialla on tässä paljonkin opittavaa käytännön muusikkouden opettamisesta ja kehittämisestä. 

Mitä se on se kyltyyri?

KUVA: Osa Gilles Aillaud’n, Eduardo Arroyon ja Antonio Recalcatin yhteisteoksesta Vivre et laisser mourir ou la Fin tragique de Marcel Duchamp (1965). Teos löytyy Madridista Museo Reina Sofiasta (kuva: Hannu Hirvelä)

Warning: Declaration of Concrete5_Model_FileAttributeKey::getList() should be compatible with Concrete5_Model_AttributeKey::getList($akCategoryHandle, $filters = Array) in /opt/www/docs/epooki/concrete/core/models/attribute/categories/file.php on line 102

Warning: Declaration of Concrete5_Model_FileAttributeKey::add($at, $args, $pkg = false) should be compatible with Concrete5_Model_AttributeKey::add($akCategoryHandle, $type, $args, $pkg = false) in /opt/www/docs/epooki/concrete/core/models/attribute/categories/file.php on line 161

Näin kyseli jo Eino Leino aikoinaan, eikä taiteen ja kulttuurin määrittely ole tästä sen helpommaksi muuttunut. Taide poikkeaa useimmista muista ammateista siinä, että kuka tahansa voi periaatteessa julistautua taiteilijaksi. Varsinaisen tuomion antaa kuitenkin vasta yleisö, ja tässä eivät auta suoritetut opinnot tai saavutetut oppiarvot. 

Taidemusiikin rinnalla on todennäköisesti aina ollut myös muita musiikin lajeja ja tyylejä, mutta niiden dokumentaatio vain on ollut huomattavasti vähäisempää. Käsitteenä populaarimusiikki on peräisin 1880-luvun lopun Yhdysvalloista ja rytmimusiikin historian katsotaan alkaneen jokseenkin samoihin aikoihin. 

Rytmimusiikilla on jo siis oma historiansa, omat klassikkonsa ja selvät tyyleihin liittyvät perinteensä. Vaikka populäärimusiikki on lähtökohtaisesti hyvin esiintyjäkeskeistä, osa musiikista jää kuitenkin elämään sävellyksen oman sisäisen voiman ansiosta. Jazz-musiikissa on jo paksujen kirjojen verran ns. standardeja, joiden kohdalla ketään ei enää kiinnosta kappaleen alkuperäinen esittäjä, jos sellaista sanan nykyisessä merkityksessä on koskaan ollutkaan. Kaikille tutusta musiikista hyvänä esimerkkinä käy Yesterday, jota The Beatles ei itse ole esittänyt vuosikymmeniin, eikä laulu ole alkuperäisiä tekijöitään enää pitkiin aikoihin esittäjäkseen tarvinnutkaan.

Populaarimusiikki on siis jo täysin vakiintunut musiikin laji, johon liittyvä osaaminen on musiikista kiinnostuneille lapsille hyödyllistä ja usein sangen tarpeellistakin. Perinteisessä soitonopetuksessa soittimen hallinta käden taitoina ja eri aikakausien tyyleihin liittyvä musiikillinen osaaminen voidaan vaivattomasti ja perustellusti erottaa omiksi osaamisalueikseen. Omassa työssäni pyrin tuomaan rytmimusiikin osaksi klassisen pianonsoiton opetusta, ja tavoitteeni on omilla sovituksillani hyödyntää rytmimusiikkia oppilaiden pianoteknisten valmiuksien kehittämiseen niin, että klassisen pianonsoiton tavoitteet ja perinteet tulevat myös huomioiduksi.

Uusimmat artikkelit