Pedagogina taiteen alalla

Tanssinopettajan mietteitä matkastaan tähän päivään: mitkä asiat saavat pitämään alalla, jatkamaan uraa? Ajatuksia siitä, miltä tuntuu olla taiteen alalla tuntematta itseään varsinaisesti taiteilijaksi. Vielä.

KUVA: Erkki Wrangén

Olen kasvanut tanssin polulle äitini jalanjäljissä. Aloitin kansantanssin 5-vuotiaana todeten ensimmäisen harjoituskerran jälkeen, että minä en sinne enää mene, koska siellä vain leikitään ja minä haluan tanssia. Vuoden odottelin ja sitten aloitinkin sekä kansantanssin että harmonikan soiton. Kansantanssi tuli jäädäkseen ja sen parissa 33 vuotta onkin vierähtänyt, mutta harmonikka jäi sittemmin pääasiassa laukun keltaisia sisäkarvoja koristamaan.  

Lapsuudessa ja nuoruudessa sain harrastajateatterikokemuksia. Kesätyörahoilla kustansin monta kertaa viikossa olevat tanssikoulutunnit ja kotiympäristö orientoi kädentaitoihin. 16-vuotiaana jouduin, vaikka oikeasti pääsin, sattuman kautta meidän teini-ikäisten kansantanssiryhmän ohjaajaksi ja itkin, kun olisin halunnut olla parempi ohjaaja. Osasin tanssia, mutta tiesin ettei se riitä. Minua lohduteltiin, että pistetään sinut kurssille. Niinpä kävin teatterin ja kansantanssin osalta ohjaajakoulutukset ja lukion toisesta luokasta alkaen olin vakuuttunut, että haluan Oulun silloiseen konservatorioon opiskelemaan tanssinopettajaksi.   

Pääsy Oulun kouluun oli melkoinen vapauden pyrähdys. Vaikka ensimmäinen vuosi oli varsinkin fyysisesti rankka, pääsin pureksimaan asioita, joiden kautta luovuus nostetiin pintaan. Opiskelumiljöö entisellä Nukulla sulki sisäänsä hetkiä, joiden kautta olen saanut työhöni suuresti voimavaroja. Eniten koen saaneeni itsevarmuutta ja rohkeutta tuoda omia luovia ratkaisujani esille. Oi mikä kivijalka tuo koulu onkaan ollut koko uralleni! Valmistuin tanssinopettajaksi vuonna 2003 ja joukkomme oli ensimmäinen Oulun ammattikorkeakoulusta valmistunut vuosikurssi.  

Koska perustuksetkin tarvitsevat ylläpitoa, olen uudelleen Oulun koulussa. Alan YAMK-tutkinto on ollut haaveissani pitkään. Toivon, että takana olevat 16 työvuotta saavat tämänkin kautta lisäpontta ja jaksan alalla tulevinakin vuosina.   

Menneet tanssin vuoteni ovat tarjonneet tilaisuuksia, kokemuksia ja hetkiä, joiden parissa on ollut mahdollisuus venyttää osaamistaan, saada aikaan itselle isoja wow-elämyksiä, kokea luovuuden tuskaakin. On tuntunut klassisesti siltä, että en osaisi kuvitella olevani millään muulla alalla. Sydänalassa olevat ilon sykäykset oppituntien aikana ovat kertoneet, että minä ja minun työni kuulumme yhteen.  

Vakituisten viikkoryhmien lisäksi rikastuttajina ovat toimineet ohjaajien kouluttaminen, raatityöskentely, lyhytkurssit moninaisissa paikoissa, kenttäkoreografiat festivaaleille, produktiot ja erilaiset koreografiset tilaisuudet tehdä yhteistyötä tanssin lisäksi myös teattereiden kanssa. Nuorin tunneille tulija on ollut muutaman viikon, vanhin tasan sata. Miten hienoa! Eri-ikäisten oppijoiden rinnalla kulkeminen ja vaihtuvuus ovat olleet tärkeimpiä motivaattoreita ja pitäneet minut alalla. Erittäin tärkeänä pidän myös sitä, että saan opettaa eri tanssilajeja, jolloin työpäivät koostuvat erilaisista musiikeista ja tyyleistä. 

Olen tehnyt viimeiset yhdeksän vuotta töitä samalla, kun olen kasvattanut ja hoitanut kaksi lastamme. Ajan riittämättömyys ja univelka ovat vaikuttaneet aika-ajoin työni sisältöön ja laatuun, mutta olen iloinen, että freelancerina toimiminen on mahdollistanut olemisen yhtä aikaa tanssinopettaja ja kotiäiti. Tanssinopetuksen ja koreografioinnin kautta en ole tyystin unohtanut itseäni ja sitä puolta minussa, jonka vuoksi olen tällä alalla. Jollain tapaa olen oppinut ottamaan työhön liittyviä ratkaisuja rennommin, mutta se saattaa johtua myös alati kertyvistä vuosista. 

Millaiseksi taiteilijaksi sitten koen itseni? Sana jostain syystä ei ihan täysin istu profiiliini. Näen itseni kohtalaisen luovana ja taidealan edustajana ollessani muiden alojen ihmisten kanssa tekemisissä, mutta kollegojeni seurassa näen olevani epätaiteellisempi ja enemmän pedagogi kuin taitelija.  Oikeastaan läpi vuosien en ole nähnyt itseäni taiteilijana, enkä erityisenä pedagoginakaan, vaan taidealalla olevana opettajana - tanssinopettajana. Sitten kun tarkastelen työtehtäviäni, kokemuksiani matkan varrelta, näen niissä noita molempia. Ennen kaikkea olen tehnyt moninaisissa tilanteissa luovia ratkaisuja, soveltaen ja vielä kerran soveltaen. Näen sen taitona olla luova.  

Haluan kehittyä pedagogina, luoda elämyksiä ja arkea nostattavia hetkiä ryhmäläisille, liikkeen ja tanssin kohtaajille. Haluan saada aikaan uskallusta olla rohkea oman kehon ilmaisun kautta, jos muulla tavoin on luonteeltaan vetäytyvämpi. Itsessänikin tunnistan ääripäät olla heittäytyvä, äänessä ja esillä, mutta vastapainona tarvitsen hiljaisuutta ja sitä sellaista haaveiluun mahdollistavaa aikaa. 

Luovuus on mielestäni sellaista, jota meille annetaan jokaiselle jonkin verran ja sen käyttöaste on kaikilla omanlainen. Taiteilijaksi ryhtyminen on haastavaa, mielestäni enemmänkin sellaisia ollaan luonnostaan tai sellaisiksi tullaan ehkä vähän puoli vahingossa. Näen, että taiteilijuutta ja luovuutta voi opiskelulla edistää ja syventää erilaisilla menetelmillä. Haluaisinkin kohdata näiden opintojen jälkeen sellaisen minän, joka on tarttunut johonkin enemmän taidettani käsittelevään tempaukseen tai produktioon. Sitä odotellessa tavoitteenani on olla monipuolinen, idearikas, ymmärtävä, helposti kohdattava ja reilu pedagogi, jonka opetushetket muistetaan myös niiden aikaansaavan taidetunteen kautta. 

Uusimmat artikkelit