Taiteen tekemisestä, kokemisesta ja kehollisesta resonanssista

Kirjoitus pohtii taiteen tekemisen ja opettamisen toisiaan ruokkivaa vuoropuhelua sekä taiteilijapedagogista ammatti-identiteettiä kirjoittajan oman kokemuksen ja työhistorian kautta.

KUVA: Oulun taidekoulun tuottama monitaiteinen esitys, Salapoliisisatu 2010 Valveella (kuva: Oulun taidekoulu)

Taideopettaja

Olen työskennellyt Oulun lasten ja nuorten taidekoulun teatteritaiteen opettajana nyt 14 vuotta. Lasten ja nuorten taide on kasvanut osaksi omaa ajatteluani. Työskentelyvuosien aikana on vahvistunut käsitys taideharrastuksen eheyttävästä voimasta lapsille ja nuorille. Aika on kiihtyvää ja tietotulvat lähes rajattomia. Taideharrastukset tarjoavat mahdollisuuden jäsentää maailmaa ja sen ääretöntä ärsyketulvaa käsiteltäviksi kokonaisuuksiksi. Lisäksi taiteen kautta voi kokeilla erilaisia maailmoja, muuttaa maailman hetkeksi sellaiseksi kuin itse haluaa. Omalle kasvulleni teatterin tarjoama yhteisö oli se paikka, jossa oli turvallista kasvaa ja kokeilla omia rajoja. Minulle teatteri oli nuorena tapa olla olemassa ja vahvasti osa identiteettiä, siksi on helppo kokea tekevänsä merkityksellistä työtä taidepedagogina.

Teatteritaiteen opettajana koen olevani etuoikeutetussa asemassa. Saan opettaa lapsia ja nuoria, joilla on palo ja halu teatterin tekemiseen. Haluan myös omalta osaltani olla nostamassa lasten ja nuorten tekemää taidetta näkyväksi ja kohottamassa sen arvostusta. Valtionosuuskouluna meillä on myös mahdollisuus pitää hinnoittelu sellaisena, että taideharrastus on monien, vaikkei siltikään kaikkien ulottuvilla. Työni kulttuurinen konteksti on helposti saavutettava ja laadukas lasten ja nuorten taideopetus. Taidekoulun opetus tähtää taiteen tekemisen valmiuksien lisäksi taitoihin toimia ja jäsentää tulevaisuuden haastavaa (työ)elämää, sellaisena kuin se itse kunkin eteen avautuu. Tulevaisuuden haasteiden edessä taideopetuksellekin annetut tehtävät muuttuvat entistä vaativammiksi, kun jatkuvan talouskasvun, ilmastokriisin ja kulttuurisen polarisaation maailma pitäisi ajatella uudelleen. 

Oulun taidekoulu on myös monitaiteinen oppilaitos, valtakunnallisestikin ainutlaatuisen laaja-alainen. Edustettuina on teatterin lisäksi monilajisesti tanssi, sirkus sekä laaja kattaus visuaalisia taiteita. Taiteidenvälisyys on aina läsnä taidekoulun toiminnassa, mutta sen mahdollisuuksia ja täyttä potentiaalia ei mielestäni ole vielä saatu täysin käyttöön. Varhaisiän opinnoissa on ollut jo pitkään teatterikuvataideryhmiä ja nyt toista vuotta toimii myös teatterisirkusryhmiä. Tulevaisuudessa pyrimme sitä kohti, että monitaiteisia produktioita ja matalan kynnyksen tuntiyhteistyötä taideaineiden välillä on entistä enemmän.  

Teatteria, tanssia, kirjoittamista

Tieni teatteritaiteen opettajaksi on kulkenut näyttämön kautta. Suhteeni esiintyjyyteen ja taiteilijuuteen on rinnalla kulkeva osa taiteilijapedagogista ammatti-identiteettiäni. Omaa esiintyjyyttä ja taiteen tekemistä olen halunnut pitää yllä eniten itseni takia, mutta koen myös olevani parempi opettaja, kun välillä esiinnyn. En vieraannu kokemuksesta, että oman näkemyksen esille laittaminen ja arvostelulle altistaminen vaatii rohkeutta - puhumattakaan oman taiteellisen tekemisen voimaannuttavasta siirtovaikutuksesta, joka kantaa muille elämän alueille.

Pedagogina omat taiteelliset mieltymykset täytyy ainakin osittain laittaa syrjään ja nähdä taiteen kenttä paljon laajempana kuin omat mielenkiinnon tai mieltymyksen kohteet. Vaikkei omaa näkemystä ja käsialaa voi täysin häivyttää, koen, että tavoitteena on tukea kunkin oppilaan omaa kasvua ja herätellä heidän taiteilijuuttaan. Vuorovaikutus ja yhteinen tekeminen on itselleni antoisaa ja huomaan jatkuvasti oppivani itse yhtä lailla. 

Vastapainoksi voin taiteen tekijänä antautua niiden asioiden tutkimiselle, jotka koskettavat, vaikuttavat ja kiinnostavat juuri minua. Omien projektien linjat saa määrittää itsestään käsin. Vapaan kentän työni ovat produktiokohtaisia suhteellisen harvinaisia ja apurahoista riippuvaisia. Siksi ne ovat kohokohtia arjen keskellä, itse valittuja ja aina tärkeitä. Vaikka olen työskennellyt myös esiintyjänä muiden vetämissä projekteissa, olennaista on, että mukana olo on vapaaehtoista ja itse valittua. 

Olen aina vaikuttunut tarinoista ja luin paljon kaunokirjallisuutta nuorena. Saatan kuunnella musiikissa eniten sanoituksia. Minulle teatteri on lopulta tarinan kerrontaa. Olen pohtinut paljon sitä, miksi joku tarina pitää kertoa tai miksi joku tarina ei olisi kertomisen arvoinen. Olen lopulta päätynyt siihen, että kaikki on intuitiivista. Mikä tahansa tarina on yhtä arvokas kuin toinen: jos on tarve kertoa joku tarina, se on sen arvoinen. Kun tarinan kertoo hyvin, se resonoi vastaanottajassa. Se koskettaa ja on mahdollista, että löytyy jotakin tunnistettavaa. Joskus kertomisen tarve on aiheen tärkeydestä nousevaa, välillä puhtaasti tarinan lumoa.

Minussa resonoivat taitavasti kerrotut tarinat, mutta myös vahvasti liike. Olen pikkukylän tyttö, jonka haaveena oli tanssia. Kotipaikkakunnalla ei voinut harrastaa tanssia, tarjontaa ei ollut. Siispä aloitin tanssin 18-vuotiaana. Tanssin siellä täällä, mistä vain vähänkään sopiva ryhmä löytyi, mutta välillä tanssi jäi kokonaan. Lopulta 29-vuotiaana, esikoiseni syntymän jälkeen tarjoutui mahdollisuus tanssin opinnoille. Lähdin kulkemaan Rovaniemen ja Oulun väliä yksivuotias tytär kainalossani ja kävin Lapin urheiluopistossa tanssialan perustutkinnon. En koskaan ajatellut työskenteleväni tanssijana, mutta oma kiinnostus tanssiin ja fyysiseen teatteriin tarvitsi lisää ruokaa.

Tanssin opinnot avasivat minulle taiteen tekijänä uuden vaiheen. Uudet verkostot toivat elämääni uusia yhteistyökumppaneita. Viimevuosien kaikkia vapaan kentän produktioitani yhdistää monitaiteisuus. Näiden produktioiden kautta olen itse kiinnostunut tuomaan lisää taiteidenvälisyyttä taidekoulun opetukseen. Minusta taiteen kentän kehitys näyttäisi kulkevan koko ajan monitaiteisempaan suuntaan. Monialaiset työryhmät yleistyvät ja tarkasti määritellyt rajat hämärtyvät. Siksi tuntuu luontevalta, että taidekasvatuksen kontekstissa myös tutkitaan taiteidenvälisiä rajapintoja ja opinnot tarjoavat tähän mahdollisuuksia. 

Yhteistyö tanssin ammattilaisten kanssa toi puolivahingossa mukaan kirjoittamisen. Tanssillista teatteria tai tanssiteatteria on haastavaa istuttaa valmiisiin teksteihin, jos tekstiä on paljon. Pahimmillaan taidemuodot alkavat kilpailla keskenään teoksen kokonaisajasta. Olen alkanut kirjoittamaan teosta varten, teoksen ehdoilla. Teksti on alisteista kokonaisteokselle, silloin vuoropuhelu taidemuotojen välillä on tasa-arvoista. Kaiken arvioinnin perustana on toimiva teos. Kirjoittamisen suhteen olen alussa, mutta mielenkiinnolla jo seuraavan dramatisointityöni kimpussa.

KUVA: Tanssillinen teatteriteos Sun rakkautes tähden Valvesalissa vuonna 2019 (kuva: Anniina Holappa)

Resonanssista ja kehollisista taidekokemuksista

Olen pohtinut omaa taidesuhdettani ja sitä, miksi joku teos koskettaa. Olen omalta kohdaltani tullut siihen tulokseen, että kosketetuksi tuleminen on jonkinlainen resonoiva tila.

Itse tekijänä tai katsojana merkitykselliset kokemukset ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja kehollisia. Vaikka kaikki taide ei kosketa samalla tavalla, olen myös empaattinen katsoja: aina esiintyjien puolella, aina onnistumista toivoen. Saan itseni usein kiinni siitä, että suu liikkuu repliikkien mukana tai keho liikkuu tanssia katsoessa. Opettaessani alan liikkumaan, kun innostun jostakin. 

Resonointi on intuitiivista, hetkeen sidottua ja riippuvaista omasta vireydestä ja mahdollisuudesta vastaanottaa informaatiota. Silti se on itselleni tekemistä kannatteleva voima. Taide on jotakin ‒ ainakin aika ajoin ‒ sanojen ulottumattomissa olevaa kommunikaatioita. Kun tunnistan jotakin kertojalle merkityksellistä, oman kokemusmaailmani kautta, se koskettaa, liikuttaa tai saa haltioitumaan. Inhimillinen ymmärrys lisääntyy, vaikkakin vaikeasti sanallistettavalla tasolla. Taidetta kokiessa ja tehdessä on mahdollista ällistyä, etsiä ja yllättyä tavoilla, jotka tuntuvat olevan luontevia lapsille, mutta harvinaistuvat iän myötä. Ja juuri sellaisia hetkiä ainakin itse edelleen etsin ja itseni niille altistan.

Tanssi, musiikki ja tarinat liikuttavat kehoa ja jotakin tiedostamatonta tunnetasoa. Jopa opettaminen liikuttaa, kun kuuntelee ja reagoi oppilaiden impulsseihin ja pyrkii tarjoamaan heijastuspintaa, keskustelua, jonkinlaista resonanssia oppilaiden ajatuksille ja kehitykselle. Samalla oppii ja innostuu itse.

Kysymykseen, mihin pyrin taiteellani, on vastaus tuossa resonoinnissa. Toivon, että vastaanottaja kokee elämyksen, haltioituu, hämmentyy tai tulee kosketetuksi. Raivostuminenkin on merkki siitä, että teos koskettaa ja resonoi vastaanottajassa. 

Tässä kirjoituksessa pedagogin ja taiteen tekijän näkökulmat limittyvät, kuten ne tekevät arkityössäni. Molemmat roolit keskustelevat keskenään, joten näkökulma vaihtelee vähän väliä. Tämä vuoropuhelu pitää oman osaamiseni liikkeessä ja kehityksessä. Koskaan ei ole valmista.

Uusimmat artikkelit